Teutorin Miina ja Manu kirjat ovat minusta parasta ja aikaa kestävää lastenkirjallisuutta mitä suomessa oikein on tehty. 30 vuotta on Miinaa ja Manua jo julkaistu, enkä edelleenkään kyllästy hahmoihin. Miina, aina niin kiltti ja auttavainen, sekä vähän höpöisempi ja tietenkin siksi hauskempi Manu ovat hyviä pääosakissoja näihin kauniisti kuvitettuihin kirjoihin. Ensin c-kasettina, sitten cd:nä ja nykyään älykirjana voi kuunnella Miinasta ja Manusta äänitteitä ja nämä äänet ovat minun korvilleni hunajaa. Näitä on ihana kuunnella vaikka lenkkeillessä tai bussissa. Manun äänilukija vaihtui jossain välissä, mikä oli kyllä suuri pettymys. Onneksi sentään Sulo-enon ääni on ollut aina sama, hänen äänessään on juuri sitä tutta ja turvallista mitä Sulo-enon hahmolta vaadin.
Olen jo aikaisemmin esitellyt erinnäisissä teksteissä Miina ja Manu kirjojani ja nyt aion syventyä niihin loppuihin mitä olen kuvannut. Aikalailla kaikki Teutorin tekemät Miinat ja Manut omistan, näitä uudempia sitten olen silloin tällöin kirjastoista vain lainannut. Valitettavasti kukaan heistä ei ole pystynyt läheskään niin komeaan jälkeen mitä Teutori osasi tehdä.
Kun Miina ja Manu kirjoja selailee, niin kyllä Teutorin tyylissäkin huomaa eroja. Tämä ensimmäinen Aapisen kansi on vähän jäykkä, eikä Miina ja Manu ole ihan luonnollisissa asennoissa. Aapisen sivuilla kun vilisee jäniksiä ja oravia, niin ulkonäöltään he ovat samanlaisia kuin myöhemmissä kirjoissa, mutta nimet ovat erejä.
Miinan ja Manun Aapinen on kirjaimellisesti aapinen, jonka avulla voi oppia kirjaimia. Näissä vanhemmissa Miina ja Manu kirjoissa oli ennen näitä puuhajuttuja, kuten tässä tuo lumpeenvärityskuva.
Kun vertaatte Aapisen kantta vaikka tähän, niin tyylillisen eron huomaa heti. Eksyksissä on tarinavetoinen seikkailu, joka minusta ainakin lapsena oli todella tylsä. Opettavaisia juttuja se kuitenkin sisältää.
Miinan ja Manun lisäksi heidän kanssaan on eksynyt Heikki Hiiri. Erakko Hermani tekee muistaakseni ihan ensimmäisen vierailun Miina ja Manu saduissa tässä tarinassa.
Eläinaapinen on selvästi tehty tavallista aapista myöhemmin ja vähän modernimmalle lukijakunnalle. Mielestäni on kuitenkin kiva opettaa aakkosia eläimien avulla.
Kirjaan onkin piirretty paljon suloisia eläimiä ja varsinkin nuo kirahvit ovat hienoja.
Nykyään mielestäni Miina ja Manu kirjat ovat paljon seikkailullisempia kuin ennen. Seikkailut eivät kovasti ole juttuni, vaan enemmänkin arjen asiat. Siksi esikoulussa kirja on mieleeni ja menin kyllä lapsena lankaan tähän arvoitukseen: kumpi painaa enemmän, kilo rautanauloja vai kilo höyheniä?
Tavuja on helpointa tosiaankin oppia kolhimalla itseään.
On se hassua, että jopa niinkin tylsästä asiasta kuin hammaslääkäristä on kirja tehty. Uskon, että tämän kirjan tarkoitus on lieventää hammaslääkärikauhua, mutta ei lapset, se ei lievene kyllä ikinä.
Tämä kirja enemmänkin mielestäni saa lapset entistä enemmän pelkäämään hammaslääkäriä. Ihan vain siksi, että nuo vekottimet näyttävät kamalilta.
Tarinoissaan Miina ja Manu ovat tehneet kaikenlaista ja innostuvat helposti uusista lajeista. Harrastuskirja on hauska, sillä sitä kautta voi lukija löytää itselleen jonkun mieleisen harrastuksen. Tässä näytetään monia juttuja eri aloilta, niin urheilua kuin kulttuuriakin.
Nykyään ei postimerkkiharrastus taida ainakaan Suomessa enään olla voimisaan, kun on tarramerkit käytössä. Minua enemmän kiehtoo nuo Sulo-enon mainitsemat tulitikkurasioiden etiketit. Kunpa sellaisia vielä vain olisi, tommosia värikkäitä joissa on kunnon kuvia.
Tämä Miinan ja Manun Käytöskirja on sitten jo vähän vanhempaa kamaa. Sen huomaa jo kuvanlaadusta, mutta myös sisällöstä. Ihan kaikki mitä tuossa kirjassa on opetettu en välttämättä opettaisi nykyään. Aika on muuttunut jo se verran paljon.
Heikki Hiiren ulkonäkö on tuosta ajan saatossa muuttunut, mutta opetus pysyy yhä. Kyllä kaveria on autettava.
Miinan ja Manun laulukirja sisältää perinteisiä lastenlauluja ja muita Satukustannuksen hahmojen nimikko kappaleita. Tämän yksilön löysin kirpputorilta, enkä edes tiennyt Laulukirjan olemassaolosta aikaisemmin.
Näiden nuottien avulla voi opetella soittamaan Miina ja Manu laulua vaikka pianolla. Enkä minä edes ole tiennyt kappaleesta muita kuin kertosäkeen.
Yksittäisistä kirjoista voin sanoa Miina ja Manu Leipureina olevan ihan ehdottomia suosikkejani. Ei pelkästään sen takia, että kuola valuu näitä herkkuja katsellessa, vaan leipomon toimintaa kuvataan tässä hyvin laajalla ja kiinnostavalla tavalla.
Ihania munkkeja, en kestä. Kuola valuu jo, haluan! Leipurina toimii Heikki Hiiren isoisä.
Miina ja Manu Lääkärissä kuuluu samaan kastiin mitä hammaslääkärikirjakin, koittaa opettaa pelon poistamista lääkärikäynneistä. Aika tylsä kirja ja vähän liiankin opettavainen noin muuten.
Kirjassa oikein viitataan tulevaan hammaslääkärikirjaan ja ei ihmekkään, että Manu on mennyt sohvan alle piiloon.
Miina ja Manu Maatilalla liippaa tarinallisesti Mauri Kunnaksen Koiramäen talossa kirjaa aika läheltä. Molemmissa kerrotaan kylpötöiden eri vaiheista ja perinteisestä maalaiselämästä, tosin tämä maatila sijoittuu enemmän nykyaikaan.
Tällä maatialla osa tavaroista onkin jo modernempia, kuten sadettaja. Sen edessä on varmasti viileää hyppiä helteisenä kesäpäivänä.
Miina ja Manu Merirosvolaivalla tarina perustuu kokonaan Manun näkemään uneen. Siksi en oikein pidä siitä, sillä univaihtoehto on aina minusta liian lepsu ratkaisu. Myös satukirjoissa.
Seikkailua ja komeita kuvituksia Merirosvotarina kyllä sisältää ja tuohan se vaihtelua Miinan ja Manun maailmaan.
Metsän ystvät on varmasti tylsin Miina ja Manu kirja ikinä, en koskaan ole oppinut pitämään tästä. Tuo kannen ilves on jotenkin hyvin syvälle painautun lapsuudestani mieleen ja kirja on Miina ja Manu sarjassa yksi vanhimpia.
Miina ja Manu haluavat olla ystäviä kaikkien kanssa ja tutustuneet myös susiin. Hieno talvimaisema, mutta eikö kissojamme lainkaan palella? Koska kirja on yksi ensimmäisiä, niin tähän on liitetty puuhailuja, kuten opi piirtämään susi ja tunnista suden tassunjäljet.
Miina ja Manu oppivat tässä seikkailussa miten myllyt toimivat ja tapaavat vanhan tuttunsa Jänkä Joonaksen, johon he tutustuivat alunperin Seikkailu Lapissa kirjassa.
Jänkö Joonas opettaa Miinalle ja Manulle myllyn merkityksen ja muitakin kiinnostavia juttuja, kuten sen miten vanhat hiidenkirnut ovat syntyneet.
Miinan ja Manun Onkimatka kuuluu näihin kirjoihin, joita en itse omistanut lapsuudessa. Kuvitus on vähän levottomampaa Teutoria, mutta perusidea tarinassa on kyllä kiva.
Onkimatkalle on lähdetty vanhan tutun Erakko Hermannin kanssa ja kaatosade tuo matkaan uusia mutkia. Kalaa reissulta ei kukaan muistaakseni mukaansa saanut.
Miina, Manu ja Heikki Hiiri ovat oppineet pyöräilemään ja tässä kirjassa kerrotaan pyöräilyn perussääntöjä ja esitellään vähän erikoisempiakin pyöriä.
Kuntopyörästä kirjassa ei muistaakeni ollut mainintaa, mutta tandempyörää voisin joskus kokeillakkin jos vain saan istua takana.
Tuolla ylempänä jo mainitsinkin Esikoulussa kirjan. Tämä päiväkoti on enemmänkin esiosa tuolle kirjalle, sillä päivokodissa Miina ja Manu vielä leikkivät, eivät niinkään opiskele.
Katselin aina haikeana tätä kuvaa, kun en pääse siilin ja possun kanssa tuohon pikku altaaseen. Myös olen monesti miettinyt mitäköhän ruokaa ne tuolla päiväkodissa syövät, kun Manun ilme on niin nautinnollinen?
Miina ja Manu Retkellä on kyllä kaunen Miina ja Manu kirja näin kuvituksellisesti. Suomen kesän uskomaton loisto ja tunnelma on upeasti saatu kuvattua.
Koivut, virkistävä lähde, sammaloituneet kivet, ruoho... Olisipa jo kesä. Pääsenkö minäkin mukaan tälle retkelle?
Riimejä ja loruja on kanssa kesäinen tunnelmakirja. Juonta ja opetusta ei tälläkertaa ole, vaan kaikki on kirjoitettu runo/loru mittaan. Hahmoilla on repliikkejä, mutta nekin on loppusointumuodossa.
Miina, Manu, Heikki ja Sulo-eno ovat pitämässä juhlat, mutta sade estää aikeet. Näppärinä nämä tekevät hienon katoksen ja niin saadaan kesähipat pystyyn, jonne tulee kaikki kaverit.
Miinaa ja Manua on julkaistu myös tälläisessä minikirja muodossa. Lapsena minulla oli tätä kokoa mm. Muumi ja Disney kirjoja. Takana näkyy peruskokoisen Miina ja Manu kirjan kantta, joten siihen voi verrata kuinka pienestä tekeleestä nyt on kyse.
Eräänä sateisena päivänä Miina ja Manu menevät kirjastoon. Siellä opetellaan vähän vanhanaikaisen tietsikan käyttöä ja lainataan tietty kirjoja. Kotona kirjojen tarinat vievät mielikuvituksen jokaiselta lentoon ja ihan viimeisellä sivulla Manu oppi kirjoittamaan.
Vaihteeksi on jännempää tarinaa luvassa. Manun polkupyörä on varastettu ja hän ryhtyy heti salapoliisina selvittämään kuka on polkupyörävaras?
Varastetun polkupyörän jäljet vie Erakko Hermannin mökkiin, jossa tämä laskeskelee omaisuuttaan. Manu varastaa pyöränsä takaisin Hermannilta, joka kiukustuu suunniltaan. Kotonahan sitten seliviää, ettei Manun pyörä mitään varastettu ole. Konstaapeli Nalle on löytänyt Manun pyörän uimarannalta, jonne tämä oli sen sinne hajamielisyyksissään unohtanut.
Miinan ja Manun Syntymäpäivät onkin sitten ensimmäinen ja tietääkseni ainoa Miina ja Manu tarrakirja. Koska pohja on peruskirja, niin tarrojen paikkaa ei voi jälkikäteen alkaa muuttelemaan. Kirjassa hvyin selkeästi näytetään mikä tarra kuuluu millekkin paikalle.
Synttärijuhlat ovat suuret ja ihan kaikki kaverit kutsutaan paikalle. Herkkujen lisäksi on tietenkin leikkeja ja lahjoja luvassa. Ennen juhlia vielä leivotaan ja koristellaan yhdessä.
Miina ja Manu Taitolentäjinä on kirjana minusta todella outo. En koe sen liittyvään millään lailla näiden hahmojen maailmaan, eikä tämä minua aiheena kiinnosta juuri lainkaan. Vähän kuin Merirosvojen kanssa, tässäkin tarina perustuu Manun näkemään uneen.
Nämä kaksi viimeistä kirjaa onkin aiheena minulle varmasti läheisimpiä. Teatterin maailmassa päästään tutustumaan kulissien taakse, erilaisiin näytelmiin ja harjoitteluun.
Teatterissa voi esittää ihan mitä tahansa ja Miina ainakin kirjassa on Punahilkkana, Manu Saapasjalkakissana ja Erakko Hermanni Saiturina. Myös Hamlettia kirjassa harjoitellaan ahkerasti.
Miina ja Manu kirjoissa on aina osattu kuvata vettä ihanasti ja siksi varmasti Uimakoulussa on suosikkikirjojani. Vesielementti on niin raikas. Olen aina kovasti pitänyt uimisesta ja tätä kirjaa lukiessa haluan jo hypätä järveen.
Erilaisia vesileikkejä tässä kuvaillaan, niitä samoja mitä aikoinaan tuohon ikään tuli itsekkin vedessä peuhattua. Muissa Miina ja Manu kirjoissa ei muistaakseni kamalasti uidakkaan, vaan enemmänkin leikitään rannalla veden ollessa taustalla.
Näiden Miina ja Manu kirjojen lisäksi Saaren Arvoitus, Kiinassa ja Värikirja ovat sellaisia, jotka itelläni on ollut lapsena ja joista tykkäsin. Värikirjaa etsin vuosia kirpparilta, kunnes viime syksynä ylihintaan löysin sen divarista ja huomasin, että siinä oleva taika on kohdallani kadonnut. Saaren Arvoituksessa minua taasen viehättää kaikki kuvat meren ääreltä ja Kiina tarinassa taasen Kiinan muuri ja keltainen joki. Miina ja Manu kirjat ovat kyllä sellaista kultaa kuvituksen puolesta, että suosittelen kaikkien niitä edes kirjastoissa selaamaan. Miinan ja Manun maalmassa on jotain hyvin maagista. Minulle nämä Teutorin kuvitukset tuovat sellaisen ihanan nostalgian turvallisuuden ja viattomuuden tunteen, johon on hyvä hypätä, siloin kun aikuistumisen tunne kasvaa liian voimakkaaksi.
