Kulttuurimenoja

Syksy on mennyt itsellä todella nopsaa, varmasti sen takia, että menoja ja meininkejä on ollut aika paljon. Nyt viimein on aikaa rauhoittua ja voi keskittyä olennaisimpaan, eli tavaroiden pakkaamiseen muuttoa varten. Vilkaistaan nyt kuitenki mitäs kaikkea kulttuurielämyksiä tässä viime kuukausina on tullut nähtyä:

Notre Damen Kellonsoittaja Tampereen Teatterissa oli mieleenpainuva näytelmä. Kun kesällä suunniteltiin, että ystäväni Anna tulee syksyllä käymään, niin hän ehdotti, että mentäisiin katsomaan tämä uutuus musikaalinäytelmä. Olin aluksi vähän vastahakoinen, sillä osasin odottaa, että näytelmän laulut on käännetty uusiksi, enkä saa kuulla niitä minulle totutuilla Pekka Lehtosaaaren käännöksillä. Olin muutenkin skpetinen siitä, miten Notre Damen saa teatteriin sovitelluksi, mutta onneksi Anna puhui minut ympäri. En ole vuosiin käynyt katsomassa Suomessa musikaalia ja onhan Disneyn Notre Damen Kellonsoittaja Top 3 Disney-elokuvani. Lopulta odotin näytelmää ihan malttamattomana, sillä ensi-illan jälkeen siitä sateli kaikkialla kehuja. Eikä turhaan, näytelmä oli uskomaton.

Näytelmän käsiohjelma

Olen lukenut Viktor Hugon Pariisin Notre Damen lukiossa eräällä äikän kurssilla. En osanut odottaa, että näytelmä seurasi tätä alkuperäistä kirjaa ja vain laulut oli Disneytä. Se toi näytelmään todella synkän vivahteen, enkä todellakaan suosittele tätä alle 12-vuotiaalle. Sen ikäisen jo Disneynkin versio oli minulle suht raaka. Isoimpina juonellisina eroina Disneyhyn näytelmässä Frollo on Quasimodon setä ja Quasin isä, sekä mustalaisäitihuora kuolevat rokkoon. Velvollisuudesta veljeään kohtaan Frollo ottaa Quasin hoitaakseen. Mustalaisnarri Clopin ei ole tarinan kertoja, vaan pelkästään mustalaisjoukon johtaja, joka myös himoaa Esmeraldaa itselleen. Feabus on juuri nostanut arvonsa korkeaksi sotilaaksi ja on jopa huorissa etsimässä itselleen naista, ennen kuin kohtaa Esmeraldan. Isoimpana erona on loppu, joka on suoraan kirjasta. Esmeralda kuolee ja Quasimodo kantaa hänet Notre Damen kryptaan, jossa hän jää itkemään Esmeraldan vierellä ja kuolee hänen kanssaan suruun.

Jos olisin lukenut käsiohjelman ennen näytelmää, olisin saanut tietää, että näytelmä loppuu tällä lailla samalla tavalla traagisesti kuin kirjassa. En ollut uskoa, että näytelmään se oikeasti tuodaan, vain halusin uskoa Disneyns sadun hyvyyteen. Tämä ja monet muut kohatuset olivat todella voimakkaita, lähes jopa raakoja. Frollon Helevetin liekit osuus oli tehty upeasti, sillä hän ruoski itseään kirjaimelllisesti himostaan Esmeraldaa kohtaan. Eräässä toisessa kohtauksessa olin jo varma, että kohta kuvatan jo raakaa raiskaamista. Esmeraldan ja Feabuksen rakkaustarina näkyi tässä voimakkaammin mitä Disneyllä ja he olivatkin saaneet enemmän kohtusaikaa. Alku kuvattiin mielenkiintoisesti marionettinukeilla ja muutekin pidn roolisuorituksista. Lari Halmen piti näytellä Feabusta, mutta meidän näytelmässä hänellä oli varamies. Siksi Feabus olikin minun silmiini vähn liian ruipelo ja nuori kunnon sotilaaksi. Esmeraldan näyttelijä ei ole kantasuomalainen ja siksi hänen vähän töksähtelevä suomenkielensä toi mukavan lisämausteen Esmeraldan hahmolle, sillä ei hänkään ole alkuperäinen ranskalainen. Quasmodon näyttelijä Petrus Kähkönen oli todella taitava. Hänen akrobatiansa ja kyky tavoittaa Quasin autenttinen yksinäisys oli jotain todela voimakasta. Se kuinka Quasi lopulta hetti Frollon Parisin tulipätsiin, oli hyvin voimakas.

 Notre Damen Kellot elokuvaversio suomeksi

Kaikista eniten nautin näytelmän musiikeista. Notre Damnen musiikki on todela vahvaa ja sain monesti kylmiä väreitä. Heti ensimmäisenä siitä, että uusi suosikkinäyttelijäni  Risto Korhonen toimi kerojana ja hän lauloi kappaleen Notre Damen Kellot. Se lauluääni niissä tärkeimmissä kohdissa (Soi näin Notre Dame) veti vertoja Antti Pääkköselle ja ai luoja kuinka rakastuin. Se oli niin voimakas ja mieletön tulkinta, onneksi lopusa siitä oli vielä repiisi. Toinen mikä sai ihon kananlihalle oli Esmeraldan laulama ruokouslaulu katedraalissa. Näytelmän lava oli niin aito kirkko ja se harras tunnelma mitä laulun sävelissä on. Itkin ja kovasti. Kyyneleiltä ei tässä näytelmässä voitu välttää, niin surullinen tarina on ja niin hienosti toteutettu.

Hauskin ja huumoristisin juttu näytelmässä varmasti oli gargoilit, kaksi naista ja kaksi miestä. Nämä miesgargoilit olitiin puvustettu siten, että näyttelijöiden jalat olivat patsaan alustaa ja heidän vyötäröidensä kohdalta roikkui gargoilien jalat. Se yksityiskohta ja puvustuksesta erityisesti mieleen ja nauratti aina kun ne olivat esillä. Muuten näytelmä oli hvin dramaattinen, koskettava ja edelleenkin kertoo hyvin vahvoja yhteiskunnallisia teemoja. Musikaaliksi en haluaisi tätä kutsua, sillä laulut eivät erityisesti vieneet tarinaa eteenpäin, mutta Disneyn elokuvan sävellykset nostatti minulla ehdottomasti tunteet pintaan.

Poikabändi Tampereen Työväenteatterissa oli taasen aivan päinvastanen näytelmä. Komedia kukki joka nurkassa ja nauraa sai vedet silmissä. Kävimme katsomassa tämän äitini kanssa ja olin aivan eturivissä keskellä. Näytelmä kertoi Toialalaisesta Karista, joka on kaverinsa kanssa kokenut konkurssin ja keksii pistää pystyyn poikabändin. Idols-tyyppisillä koelauluilla löydetään muutama jätkä ja juuri ennen ekaa keikkaa Karin kaveri Make saa pupun pöksyyn. Onneksi tilalle saadaan nuori mies Seitti. Bändi ToiBois saa nopeasti mainetta ja mamonaa, naisia ja rahaa. Nousukiito jää kuintekin lyhyeksi ja laskumeininkejä on katsojankin yhtä hulppaa seurata, kun tietää 90-luvun megabändien kohtalon.

Tehdään mehuu

Käsikirjoitus näytelmälle on nerokas. Niinkin tuppukylä kuin Toijala on päässyt huomioon ja kaikki suuret kliseen aina Bäkkäreistä ja Spaissareista XL5 ja Gimmeli meininkiin on otettu huomioon. Yksi poiken lavaesitys oli suoraan kopioitu Backstrees Boysien Larger Than Life videosta (se avaruusteemainan) ja kappaleiden henki oli ehtaa ysäriä. Onko ihme, kun tekijänä on Risto Asikainen, Naikkaireiden vanha tuottaja. Kappaleet oli todella meneviä, vaikka ne olikin vain tätä näytelmää varten tehty. Kaksi laulua on julkaistu aiemmin jo Youtubessa ja sieltä niitä tuli fiiliteltyä esityksen jälkeen ja ennen. Sanatkin oppi helposti ulkoa.

Garin kanssa cooleina

Poikabändissä oltiin hauskasti huomioitu ne isoimmat kliseet, mitä sen aikaisissa yhtyeissä oli. Bäkkärehin vertaus on ilmiselvää, mutta kyllä Seitti oli niin Nick Carteria. Toiset tykkää äidistä, toiset tyttärestä ja tässä näytelmässä se piti ihan paikkaansa. Äitini tykkäsi tästä Seitistä (niin kuin selvästi suurin osa vanhemmista naiskatsojista) ja minä vanhimmasta. Johtuuko sitä, että Jari Ahola on ollut TTT:n suosikkinäyttelijäni, niin kauan kuin teatteria olen siellä käynyt katsomassa. Jon-Jon Geitelin kanssa tiesin etukäteen, mutta hän ei jotenkin osannut yllättää. Musikaaliksi Poikabändiäkään en kutsuisi, enemminkin musiikkiteemaiseksi näytelmäksi. Huumori oli kaikille sopivaa ja ehdottomasti ne, jotka fanittivat Bäkkäreitä samalla tasolla kuin minä, varmasti nauttvat tästä showsta. Esitys oli todellinen elämys.
 
Neljä Ruusua Särkänniemessä oli esiintymässä syyskuun alussa. Luin siitä jo toukokuussa, kun otin Särkänniemessä  jonkun esitteen mukaani. Sain kuin sainkin mieheni mukaan keikalle, vaikka päivä oli todella sateinen. Olin todela yllättynyt nimittäin siitä, että he soittivat ihaan täyden tunnin keikan, ja mukana oli paljon muitakin kuin viimeisiä hittisinkkuja. Ihmettelin myös sä, miten Ilkka ja Koden pystyivät niin kylmässä ilamssa soittaman pelkillä kukkapaidoilla. Keikka oli kyllä todella hyvä siihen nähden, että se oli ilmaiskeikka.

Neljä Ruusua Särkänniemessä

The 69 Eyes Klubilla oli minulle varmaan vuoden odotetuin tapahtuma. Uuden levyn kuuntelin pariin otteeseen läpi ja soi hyvin, paitsi aloitusbiisi Two Horns Up. Keikka alkoi sillä, mutta minuun se ei uponnut, kaikki muut uutuudet kylläkin. Chayanna varsinkin soi hyvin kauniisti ja Black Orchid. Muuten keikka oli hyvin perussettiä ja vähän olin pettynyt, kun mitään yllättävää ihanaa vanhaa kapaletta ei tullut. Wasting The Dawn kylläkin, mutta kun se ei ole suosikkini. Jyrki kanssa voisi ottaa ne arskansa keikalla pois muutaman kerran enemmän, sillä hänen sinisiin silmiinsä voisi uppoutua tuntikausiksi.

The 69 Eyes Pakkahuoneen Klubilla

Plevnassa leffassa on tullut käytyä taas kiitettävästi.

Toy Story 4 toimi minulle paremmin suomeksi kuin englanniksi, vaikka muutama kohtaus siinä vähän häiritsi. Lapsi Andy ei ollut lainkaan sen Andyn näköinen mitä Toy Story ja Toy Story 2 elokuvassa, sitä ei tunnistanut lainkaan samanksi pojaksi. Annie Pots nuken ääni toimi paremin tosiaankin suomeksi, sillä hänen äänessään oli silloin enemmän vilpittömyyttä. Herra Perunapään pieni rooli harmitti, mutta se toisaalta on ymmärrettävää, kun alkuperäinen ääninäyttelijä on menehtynyt ja jokainen Perunapaään repliikki oli otettu vanhoista elokuvista.  En toivonut että Toy Story 4 tehdään, koska kolmosen lopetus oli nin upea. Mutta koska tämä oli näköjään pakko tehdä, niin hyvä että se tehtiin näin, eikä enään tälle sarjalle jatko-osia kiitos. Spin-Off juttuja Ken nukesta saatte tehdä, ne olisi herkullisia.

Voitin kesällä tällä kuvalla instagramissa Finnkinon Salihaukka kilpailusta muutamia leffalippuja

Olen Suomalainen oli ihan seurattava tarina, vaikka vähän junnasikin paikoillaa. Mäkelä ja Selin parivaljakolta osasin kyllä odottaa tälläistä ja itsenäisyyspäivänä Elokuvalipuista saatte lukea tämän arvostelun kokonaisuudessaan. Uusin Rambo oli aihealueeltaan hyvin nykyaikainen, joten pidin siitä enemmmän kuin edellisistä Ramboista, vaikka ensimmäisen elokuvan idean tasolle se ei pääässytkään. Viimeisimpänä käytiin mieheni kanssa vuosipäivänämme katsomassa Jokeri, josta voitte lukea kuun vaihteessa Elokuvalipuista. Leffa aiheutti hyvällä tavalla ristiriitaisia tunteita ja on minusta kyllä suositeltava elokuva vähänkin jokaiselle, joilla on kykyä ymmärtää elokuvan sanoman.