torstai 3. syyskuuta 2020

Brittiläisten tyttökirjojen hullunkuriset perheet

Tässä keväällä kun kirjastoihin ei päässyt, aloin lukea omaa kirjahyllyäni uusiksi. Jacqueline Wilsonin tyttökirjat ovat päätyneet hyllyyni lapsuudenkodistani ja olen kokoajan kartuttanut hänen kirjojansa lisää lähes huomaamattani. En ole muita tyttökirjoja pahemmin lukenut, mutta Wilsonin tyttökirjat kuvastaa hyvin 2000-luvun lapsien ja esi-teinien ongelmia. Kun tässä luin kaikki hyllyssäni olevat kirjat ja kirjaston auettua kaikki muut suomennetut kirjat, niin huomaan niissä todella paljon yhtenäisiä teemoja.

Ensimmäiseksi luin Tatuoidun Äidin. Sain tämän kirjan joskus synttäri-tai joululahjaks, ikä oli 11 tai 12v. Muistan tämän olleen mukanani Krekan matkalla ja siellä lukeneeni. Pääosassa on ujo noin 10 vuotias tyttö Dolphin. Hänen sisarpuolensa Star on 13 ja heidän äitinsä on lähes kauttaltaan tatuoitu. Äiti löytää vuosien jälkeen Starin isän Mickeyn, jonka luokse Star muuttaa. Dolphin eli Dol haluaa jäädä asumaan kaksin äidin kanssa, mutta se ei iha suju. Äiti huitele siellä ja täällä. Ottaa lisää tatuointeja eikä osaa huolehtia lapsestaan. Äiti kammoksuu lääkäreitä ja sosiaalitätejä. Lopulta hän maalaa itsensä seinämaalilla valkoiseksi, eikä Dol keksi muuta kuin kutsua lääkärit. Äiti joutuu hoiton, ja Dol jää yksin. Yhdessä koulussa saamansa ystävän kanssa hän keksii, hänelläkin on pakko olla jossain isä. Muisteltuaan, että isä opetti äidin uimaan Dol ja hänen ystävänsä soittavat eri uimahaleihin ja etsivät Mickey nimistä miestä. Etsinnän seurauksena isä löytyy ja Dol pääsee hyvään sijaiskotiin ja saa tavata molempia vanhempiaan. 

Lapsena minuun vetosi tässä kirjassa sen näkökulma. Koko kirja on kirjoitettu pääosatytön lapsen näkökulmasta, joten siihen oli todella helppo samaistua. Aihe tuntui näkökulmasta katsoen kiehtovalta, äiti jonka on lapsenmielinen ja tykkää tatuoinneista. En pienenä tarinan ahdistavuutta tai vakavuutta ollenkaan tajunnut, mutta aikuisiällä ja silmillä katsottuna tämähän on todella ahdistava tarina. Äiti, jolla on psykooseja ja kiinnostusta kaikkeen muuhun paistsi lastenhoitoon, on kahden nuoren tytön yksinhuoltaja. Ei kunno ruokaa, ei auktoriteettiä. Ei ihme, että Dollyn sisar Star saa tarpeekseen ja haahuilee ja haaveilee vähän vanhempana olosta. 

Toinen omistamani kirja on Lola Rose. Tämän sain Tatuoitua Äitiä pari vuotta myöhemmin joululahjaksi. Lola Rose kertoo perheestä, jossa kärsitään perheväkivallasta. Äiti saa lottovoiton, eikä kerro siitä isälle. NIinpä Jayni, äiti ja pikkuveli lähtevät isää karkun tämän lyötyä äitiä ja Jaynia. Perhe kehittää itsellensä uudet nimet ja Jaynista tulee Lola Rose. Pikkuveli on Ken ja äiti Victoria. He alottavat uuden elämän aluksi hotelleissa, mutta rahojen vähentyessä muuttavat uuteen kotiin ja lapset aloittavat taas koulun. Ken innostuu kovasti akvaariossa käymisestä, jossa hänen suosikkejaan ovat hait. Lola Rose taas kammoaa haita ja saa ahdistuskohtauksia niitä nähdessään. Lola Rosen suosikkiharrastus on kollaasien askarteleminen. Kun koulussa pitää tehdä kollaasi omasta perhestä, hän liimaa kollaasin reunaan hain, mutta koittaa peittää sen kukilla suin muilla. Tämä hai ja hai pelko edustavat isää ja isän pelkoa. Äiti Victoria saa syövän, mutta ei uskalla mennä sairaalaan ja kutsuu siksi isän tuekseen. Onneksi Lola Rose keksii keinon ja ottaa yhteyttä Barbara-tätiinsä, joka tulee huolehtimaan heistä. Kun Victoria pääsee sairaalasta ja isä uskaltaa taas lyödä, niin Barbara pistää kapuloita rattaisiin. Täti onkin kirjan pelastava enkeli. 

Lola Rose ei ole teemaltaan yhtä ahdistava kuin Tatuoitu Äiti, mutta siinäkin käsitellän rankkaa aihetta eli perheväkivaltaa. Siinä ei kaunistella, vaan huomataan miten lapset ja varsinkin pikkuveli ei aina ymmärrä sen syitä. Ja aikuiset taasen antavat anteeksi, niin kuin monesti tosielämässä tekevät. Lola Rose on siitä mukavampi kirja, että aina kuitenkin taahtuu. Asoita ja muutoksia ja Brittien erilaisia paikkoja kuvaillaan realistisesti. Mielestäni se on myös elävämmin kirjoitettu.

Nämä kirjat olen tosiaankin lukenut lapsena ja loput mitä omistan olen ostanut aikuisiällä. Kirjastoa olen hyödyntynänyt kun olen Wilsonin kirjoja halunnut lukea. Yksi tunnetuimmista hänen kirjasarjoistaan taitaa olla Tyttöfrendit, sillä siitä on tehty tv-sara on se on myös suomessa näytetty Ylen kanavilla 2000-luvun alussa.

Tyttöfrendien pääosassa on Ellie, 13-vuotias tyttö joka tasen tykkää piirtää. Kavereina on vampyyrimainen Nadine ja kaunis ja lumoava Magda. Yleensä Wilsonin tyttökirjoissa joko oon koko perhe koolla tai tyttö elää äitinsä kanssa, mutta nytten Elliellä onkin isä ja äitipuoli perheessä pikkuveljen lisäksi. Perhedynamiikkaa tässä kuitenkin käsitelään vähemmän, sillä pääpaino on poikahuolissa kolmen kirjan ajan ja lukijaa se oikeasti jopa puuduttaa. Tyttöjen ystävyys myös on aika huteralla pohjalla, kun poikien takia tapellaan niin kovasti. Kirjana Mieletön Kalorikamo on näistä selväsi sisältörikkain, sillä se kuvaa hyvin uskottavasti tuon ikäiäsiten tyttöjen ongelmia ulkonäköpaineiden kassa. Ellie päättä laihduttaa ja laihduttaminen menee maaniseksi: ei syödä ja jos syödään niin oksennetaan. Menään uimaan ennen kouluun menoa ja pelätään näyttää omaa kroppaa uimahallissa ja ihaillaan tyttöjä, joilla luut näkyy jo ihon läpi. Vatsa siinä vaiheessa ihailu loppuu, kun koulutoveri joutuu sairaalaan anorektiselle osastolle.

Tyypillisiä yhtäläisyyksiä Jacqueline Wilsonin kirjoissa on monta. Pääosassa on aina nuori tyttö. Hän pitä itseään rumana, on joko todella laiha tai kuvittelee olevansa ylipainoinen. Jokaisella on jokin vähän taiteellinen harrastus; kirjoittaminen, piirtämine, satujen kertominen, laulaminen tai kollaasit. Heidän perheensä ei ole koskaan ihan ehjiä tai onnellisia tai Tracy Beakerin kohdala, ei ole perhettä ollenkaan. Isät ovat tunteettomia tai väkivaltaisia. Äidin juovat viiniä, tupakoivat ja iskevät miehiä ja silti lapset ihailevat heitä. Pojat ovat kirjoissa nynnyjä, joiden kanssa päähenkilötytöt kuitekin ystävystyvät. Parhaat ystävät ovat aina parempia ja kauniimpia kaikessa. Ja aina, ihan aina lapset haaveilevat McDonaldissa syömisestä! Kirjailija varmasti rakastaa Big Mackia. Toisena ääripäänä on sitten nämä vahvemmat persoonat. Tracy Beaker, joka on lastenkodissa asuva rämäpää, leikkii mielikuvitusleikkiä että äiti tulisi joskus hakemaan ja kiusaa muita kaiken aikaa. Kuin kaksi marjaa kirjan toinen sisar Ruby on hyvin dominoiva ja lähes päättää, mitä kaksonen Garnet haluaa elämältään. Ystäväni Vicky kirjassa taas päähenkilö Jaden ystävä Vicky vielä kuollessaankin, haamuna dominoi Jadea, eikä Jade pääse Vickystä missään eroon. Se luokin kirjasta hyvin kamottavan ja on siksi mielestäni Wilsonin kirjoita kaikkein ahdistavin. 

Perheet ovat kirjoissa tärkeitä. Kahden kodin välillä käsitellään sitä tuskaa mikä tuottaa kun perheen kanssa ei voi olla yhdessä. Andy tyttö kokee kovaa ahdistusta kun rakkaasta mulperitalosta pitää muuttaa vanhempien avioeron jälkeen. Hän eksyy omaan mielikuvtusmaailmansa maskotti Retiisinsä kanssa. Ajan kanssa uudet sisar- ja velipuolet saadaan hyväksyttyä, mutta kaiken kästtelyyn tarvitaan ensin pieni järkytys. 

Tähdeksi syntynyt Tracy B. kertoo ja sen jatkokirja Yllätysleikki ovat minusta selkeästi Wilsonin huonointa antia. Sitä lukiessa tulee nimittäin jo oikeasti paha olo, kun tavallaan ollaan sen kiusaajatytön puolella. Hän haaveilee glamourista ja luulee että onnea voi ostaa rahalla. Yksinkertaisesti kirjasta tulee paha olo lukiessa. Ihmettelen myös sitä, miksi väkisin pitää olla hyväksymättä itseä. Se ei anna minusta yhtä hyvää roolimallia ja samaistumispintaa lukijalle. 

Kurja Jutussa käsitellään taasen perheongelmia, jotka loppujen lopuksi ovat vähäisiä. Siitä kirjasta on isoiten jäänyt mieleen, kun päähenkilömme Em menee kirjanjulkaisutilaisuuteen, jonne Wilson on selvästi tehnyt alteregonsa. Minusta on vähän tyylitöntä kirjailijalta kirjoittaa itsensä lähes jumalhahmoksi kirjaan.Salainen siskoni on taasen siitä typerä, että itse tarina jonka sen olisi pitänyt kertoa, alkaa juuri siitä mihin kirja päättyy. Destiny ja Sunset ovat juuri saaneet tietää olevansa siskoksen ja Destiny pääsee kohtaamaan isänsä. Kirja kertoo kohtaamiseen valmistautmisesta, joka ei ole laisinkaan niin kiinnostavaa kuin itse kohtaaminen olisi ollut. Nyt lukija jää harmillisesti vain portaille, eikä pääse sisälle itse siihen tarinaan, jota koko kirjan olisi halunnut lukea.

Näiden lisäksi suomennettu on pari ihan tavutettua lastenkirjaa, sekä lyhytromaani Yökylässä. Sinä käsitellään jälleen kiusaamista ja ryhmään kuulumista. On jotenkin hassa, että ne kiusaajatytön vanhemmat antaa heidän läsnäollessaan kiusaamisen tapahtua, se ei minusta lukiana tunnu realistiselta. 

Briteissä parivuotta sitten käydessäni ostin ensimmäisen englanninkielisen kirjani. Oliko yllätys, että se oli Wilsonia. Best Friends kertoo jälleen kahdesta ystävyksestä, joista toinen on toista dominoivampi. Gemmalla on mielikuvitusta ja ideoita ja hänen paras ystävänsä Alice salaa häneltä jotain. Kun Gemma saa kuulla, että Alice muuttaa, hän kokee ahdistuneisuutta ja yksinäisyyden tunnetta. Alice saa helposti uusia kavereita, Gemma ei edes yrtä. Gemman äiti piti kovasti Alicesta, mutta koska Gemma on hyvin poikamainen ja rasavilli, niin äiti ei aina jaksa. Onneksi on ukki, joka vie Gemman Alicen luoke. Vierailu ei kuitekaan onnistu sillä Gemman tekemän yllätyskakku menee harakoille kun Alicen naapurukset ovat teellä. Gemma ei kestä jakaa parasta ysäväänsä Alicen uuden kaverin takia ja siksi alkaakin teehetkellä riehuman. Kun kirjan lopussa on Gemman synttärit, niin hän saa kuin saakin Alicelta kortin ja on siitä niin iloinen. Ystävyksiä voi olla, vaikkein ihan koko hetki olekkaan toisessa kiinni. 

Jacqueline Wilson osaa halutessaan olla hyvä kirjailija. Hän vähän ravistelee lukijaasa, ja tykkään siitä, että kirjoissa on jokin järkyttävä kohta, joka teee juonenkäänteen ja samalla kasvattaa pääähenkilöä ja lukijaa. Teksti on naivia, helposti ymmärrettvää ja osittain samaistuttavaa. Siltikin osassa kirjoissa keskitytään niin epäoleellisiin seikkohin, että ne ei edes kiinnosta lukijaa. Tyttöfrendien poikakeskustelut on jo niin nähty, että tulee pohdittua miksi tätä tulee edes luettua. Yökylässä on jopa syvällisempi, kun siinä käsitellään enemmän ryhmässä olevien tyttöjen rooleja. Kyllä suosittelen ala- ja yläasteikäisten edes kerran lukevan jonkun Wilsonin kirjan. Itselleni ne antoivat lohtua noina vuosina, kun perhe on joskus ollut vähän rikki. Myös tyttöjen luovista harrastuksista kannattaa ottaa mallia. Kun he harrastavat jotain, he tekevät sen täysillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti