Eläimellinen kannanotto

Minulla ei ole yleensä tapana takertua ajankohtaisiin aiheisiin niin, että niistä julkisesti kamalasti kommentoisin tai huutaisin, mutta nyt teen poikkeuksen, sillä asia on vaivannut päätäni pitkään, enkä usko saavani siitä rauhaa ennen kuin saan hajanaiset ajatukset muodostettua selkeämmiksi. Aihe siis, josta tässä kirjoitan on Särkänniemen delfiinit.

Koko juttu lähti viime vuonna. Olin Tampereen Silinteri kirpputorilla ja löysin sieltä mitä kivoimman keräilyaarteen eli kaksi Otto-Nalle kirjaa: Otto-Nallen talvipuuhat ja Otto-Nalle huvipuistossa. Molempiin ihastuin ja kuvia tutkiskelin tarkoin. Otto-Nalle huvipuistossa kirja sijoittuu Tampereen Särkänniemen huvipuistoon (eikä ihme sillä kirjan kustannusyhtiö Satukustannus on Tamperelainen yhtiö). Kirja on julkaistu vuonna 1989 ja kuvista ja tunnelmista voimme huomata Särkänniemen muuttuneen paljon vuoteen 2015 mennessä. Kirjassa on yksi sivu, jossa kerrotaan Otto-Nallen käynnistä delfinaariossa.

Otto-Nalle Huvipuistossa, Satukustannus v.1989

"Delfinaariossa Veera, Näsi, Niki, Joona ja Delfi innostuivat näyttämään taitojaan." Tämä lause herätti huomioni. Olin viimeksi vuotta aiemmin, kesällä 2014 käynyt Delfinaariossa ja silloin siellä polskutteli 4 delfiiniä, osa ihan erinimisiä kuin kirjassa. Tästä kiinnostuneena kävin  lukeamassa wikipediasta Särkänniemen delfiinien historiaa ja tajusin että olinpas tyhmä. Kirja on tehty 25 vuotta sitten, joten kyllähän siellä varmasti delfiinit ovat vaihtuneet. Tästä innostuneena tutkailin internetin syviä saloja ja löysin hyvin mielenkiintoisia ja osittain myös järkyttäviä artikkeleita delfinaarion synnystä ja siellä olevista tapahtumista. Long Playn teksti Veden vangit kertoi hyvin kattavasti näistä aiheista ja osan tekstistä voit lukaista täältä. Nyt sen saa ilmaiseksi lukea vain demoversiona, mutta vuosi sitten luin tekstin ilmaiseksi kokonaan, joka lisäsi järkytystäni. Katsoin myös Yle Arkistosta dokumentin delfiinien pyydystämisestä Meksikonlahdelta ja olin tämän nähtyäni ristiriitaisissa ahdistuksen tuntemuksissa. (Dokumentin näet täältä.)

Aihe oli minulla pitkään poissa mielestä, kunnes nousi taas ajankohtaiseksi viimeviikonloppuna Delfiinien siirrosta johtuen. Medioissa oli monia spekulaatioita, videoita, klippejä ja vanhoja haastatteluja aiheesta, joka jäi niin kovin vaivaamaan mieltäni. Katsoin dokumentin pyydystämisestä uudelleen, luin Veden vangit demon uudelleen, luin monia kymmeniä artikkeleja jota google antoi haulla Särkänniemen delfiinit ja facebooksivustolla Särkänniemen Delfiinaario on sulettava löysin paljon vanhaakin materiaalia. Siellä olevista muistakin artikkeleista sain uusia ajatuksia ja etiikkakysymyksiä eläintarhoja kohtaan.

Tältä facebook sivulta löysin myös karun tiedon, josta periaatteessa tämän tarinan voi aloittaa.  Särkänniemessä on siis toiminut 60-70 luvulla eläintarha. Eläintarha perustettiin koska Tampere oli saanut lahjoituksena Puolalta kaksi leijonaa, eikä heillä ollut paikkaa missä pitää niitä. Näin kehitettiin rakentaa eläintarha leijonien ympärille. Eläintarha sijaitsi Sorsapuistossa teurastamossa, nykyisen Tampere Talon tilalla. Puistoon tuotiin leijonien lisäksi apinoita ja leopardeja, karhuja ym. muita eläimiä. Leijonat sai nimekseen Tam ja Pere. Eläimillä oli teurastamolla hyvin pienet tilat, oikein kunnon ahtaat häkit, jossa hyvä kun pystyi edes kääntymään (karsean videon paikasta voit nähdä Yle Arkistosta). Koska eläimillä oli niin huonot oltavat niin eläintarha onneksi suljettiin. Suurin osa eläimistä annettiin muihin eläinpuistoihin Suomeen ja Ruotsiin. Tam ja Pere oli myös tarkoitus kuljettaa Ruotsiin. Heidät nukutettiin ja siirrettiin pakettiautoihin. Leijonat oli valtavan pienissä laatikoissa ja Tam kuoli jo siirtolaatikkoonsa ennen Ruotsiin pääsyä, sillä varmaan herättyään hän ei kunnolla mahtunut edes olemaan siellä. Myös joukko apinoita jouduttiin suoraan lopettamaan, sillä niitä ei saatu minnekkään muualle siirrettyä. Tästä Tampereen olisi jo pitänyt oppia, että tänne ei saisi tuoda/ottaa vastaan ulkomaisia eläimiä. Mutta ei, mitä vielä. Keksitään 80-luvulla tehdä delfinaario.

Delfinaarion alkuaikoja

 Vuosi 1984, syksy. Tampereelle ollaan rakentamassa delfinaariota. Meksikonlahdella pyydystetään tänne delfiinejä, tietyn ikäisiä, kokoisia ja kuntoisia, kaksi naarasta ja kolme urosta. Saatuaan delfiinit kiinni, nämä laitettiin ulkoaltaaseen ja heille alettiin heti opettaa temppuja. Kouluttajana toimi tuolloin Ric O'Barry, joka tunnetaan mm. kuuluisan Flipper televisiosarjan delfiinikouluttajana. Eräänä aamuna kun Ric meni tutkimaan allasta yksi delfiini, Happy löydettiin altaan pohjalta kuolleena. Nyt delfiinejä oli enää vain neljä ja oli marraskuu. Kiireesti pyydystettiin vielä yksi delfiini lisää muiden jälkeen. Aamulehti oli järjestänyt kilpailun delfiinien nimistä, jotka olivat siis: Veera, Joona, Niki, Delfi ja Näsi. Happyn kuoleman jälkeen ja uuden delfiinin pyydystettyä Aamulehti ole tehnyt artikkelin jossa epämäärisesti luki, että Happy on nyt Näsi. Kansalle ei kerrottu yhden delfiinin kuolemasta Meksikonlahdella. Delfiineille opetettiin siellä alkeistemput ja Näsi oppi nopeasti myös, vaikka hänet oltiin siepattu pari kuukautta muiden jälkeen. Keväällä 1985 delfiinit sitten tuotiin suomeen. Mukana heitä tuomassa oli meribiologi Jaap van der Toorn, joka oli myös delfiinien pyydystyksessä mukana. Hän suostui aluksi lähtemään projektiin mukaan sillä ehdolla, että Särkänniemi antoi hänen tehdä delfinaariossa heistä tutkimusta. Kun Delfiinit oltiin tuotu suomeen, Särkänniemi ilmoittikin Jaap van der Toonille, ettei tutkimusta saakkaan aloittaa, koska delfiineillä menee enimmäisaika yleisöesityksiin. Tästä johtuen Jaap van der Toon lopetti delfiinien kouluttamisen närkästyneenä Särkänniemessä, koska hänestä yleisölle nimen omaan pitää antaa tietoa delfiineistä, eikä pitää siellä vaan viihtyisyyden vuoksi.  Myöhemmin kouluttaja Ric O'Barrykin kääntyi delfinaarioita vastaan, kun hänen koulittamansa delfiini Flipperin kuvauksissa kuoli hänen käsivarsilleen. Sen jälkeen Ric O'Barry on ollut aktiivisesti suojelemassa eläimiä ja vaatinut delfinaarioiden lakkauttamista. Hän on tehnyt delfiinien pyydystämisestä dokumentin The Cove, joka on voittanut Oscar palkinnon.

Tuosta vuodesta 1985 aina vuoteen 2015 on Särkänniemen delfiinejä kuollut tiuhaan tahtiin. Joona aika alkumetreillä 80-luvulla, Niki 90-luvun alkupuolella ja Näsi vuonna 2014. Delfiinien lisääntymistä ei ole estetty ja on laskettu että näillä Delfiineillä, Näsillä ja Veeralla on yhteensä ollut 16 poikaskuolemaa. En ota kantaa kuoleeko delfiininpoikasia luonnossa yhtä suurella määrällä, mutta mielestäni jo noinkin monta poikaskuolemaa on jo hälyttävä merkki. Molemmat delfiinit ovat pystyneet synnyttämään vain yhden terveen poikasen, Näsi Leevin (v.1993) ja Veera Eevertin (v.1996). Osa poikasista on syntynyt kuolleena, osa kuollut heti syntymän jälkeen ja osa ehtinyt elää parikuukautta. Näsi ainakin joskus ennen Leeviä oli saanut Ninni nimisen pennun, joka hänkin valitettavasti kuoli. Näitä kuolemia on koitettu selittää lääketieteellisillä syillä, mutta miksi itse uskon poikasten kuolleen, on heidän laumansa ja elinympäristönsä Särkänniemessä. Näitten delfiinien lauma on väistämättä liian pieni ja koska he ovat niin tiiviisti yhdessä, voisin sanoa pentujen tekemistä jo lähemmäs sukurutsaksi. Nämä useat poikaskuolemat ovat varmasti olleet koko delfiinilaumalle hyvin stressaavia ja ahdistavia tilanteita. Kuinka paljon emo voi kestää monen poikasen menehtymistä? Uskon kyllä, että Särkänniemessä on tehty parhaat mahdolliset olot delfiineille mitä voi, mutta sille tosiseikalle emme voi mitään, että keinotekoinen allas on valtavan pieni heidän oikeaan elinympäristöönsä eli mereen. Vaikka suomessa onkin mahtavia eläinlääkäreitä, niin heitäkään ei ole välttämättä koulutettu suoranaisesti delfiinien hoitoon, joka voi johtua siitä, että kaikkiin heidän sairauksiinsa ei ole pystytty nopeasti reagoimaan. Myös yksi, itseäni hyvin järkyttävä aihe on se, että delfinaariossa delfiinit eivät koskaan ole pystyneet näkemään auringonpaistetta, sillä jotenkin olin aina siinä uskossa, että siellä jossain delfiineillä on oma ulkoallas tai edes lasikatto, että olisivat taivaan nähneet, mutta eipäs olekkaan. Eiväthän ne edes saaneet vitamiineja auringosta, heille kait kaikki tärkeät ravintoaineet on piilotettu kuolleeseen kalaan, mitä heille opetettiin syömään. Minusta nämä poikaskuolemat ovat ihan samanlainen vaaran merkki, kuin tuo aikainen eläintarhakin. Jos eläimiä ei saada piettyä hengissä niin paikka olisi jo silloin ollut lopetettava. Näin kauan kuin 30 vuotta vankeudessa olevia delfiinejä en vapaaksi uskaltaisi päästää, sillä olisin varma että enään he eivät selviäisi ilman ihmisen apua. Siitä on tullut heille riippuvuus.

Nyt ei delfinaariota enää ole, vaan ensikesänä voi kersat mennä siihen rakennukseen, jossa nämä luontoraukat joutuivat elämään 30 vuotta, pomppimaan ja rehumaan sisähuvipuistoon. Minua ei delfinaarion "salainen siirtäminen" kuohuttanut lainkaan, en välitä siirrettiinkö ne salassa vai olisiko pitänyt mainostaa etukäteen. Olin ylipäätään hämmentynyt koko siirrosta, sillä minusta ainoa ja oikea tapa olisi ollut jättää delfiinit loppuiäksi Särkänniemeen, ilman että heidän tarvitsisi enää ikinä esiintyä. Ne olisivat voineet kuulua osaan akvaariota. Särkänniemi olisi ollut sen näille eläimille velkaa. Sitten joskus kun se "Merieläinten vanhainkoti" olisi valmistunut nämä oisi voitu siirtää sinne. Nyt delfiinien siirto Kreikan Attikan eläinpuistoon ei poistanut ongelmaa, se vaan siirrettiin meiltä pois muiden ongelmaksi. Ei näin Särkänniemi, ei näin.

Haluan toivoa, että Attikassa näillä jäljellä olevilla delfiineillä on hyvät oltavat. Eevertti ja Leevi saavat nähdä ensimmäistä kertaa elämässään auringon vasta parikymppisinä. Se onkin ainoa hyvä asia mitä Attikasta osaan sanoa.

Eläinparat ei ole 30 vuoteen edes aurinkoa saanut nähdä

Vaikka kuinka sanottiin, että eläinten siirto-operaatio onnistui hyvin ja ongelmitta, minun on vaikea uskoa sitä. Pelkään itsekkin lentämistä, niin voin vain kuvitella kuinka tuollainen luontokappale, jonka oikea koti on meressä eikä ilmassa toimii hätääntyneenä kuljetuslaatikossa lentokoneessa. Veera ja Delfi ovat jo kerran, 30 vuotta sitten kokeneet sen kauheuden (ja vielä todella pitkän matkan) pikkuruisissa kuljetuslaatikoissa joten pelkäsinkin vakaasti, että onnistuuko toinen siirto näin pitkän ajan jälkeen. Delfiinikin voi tehdä itsemurhan, kun vaan lakkaa hengittämättä. Näin itseasiassa oletettiin Happy delfiinin kuolleen, sillä ruumiinavauksessa häneltä ei löytynyt mitään kunnon syytä kuolemaan. Attikassa aluksi väitettiin, että delfiinien ei pidä tehdä muita kuin opetuksellisia näytöksiä ja heidän laumaansa ei eroteta. Kuitenkin olen saanut lukea, että näytökset on edelleenkin temppuja yleisölle ja mietitään jo Leevin ja Eevertin siirtämistä laumaan, jossa olisi enemmän naaraita, kun molemmat ovat vähän tuollaisia peräkammarin poikia. Muutenkin ihmettelen tätä, kun sanottiin että Särkänniemen lauma on pieni ja sen pitäisi kasvaa, niin Attikassa oli valmiiksi vain kaksi delfiiniä. Eikö olisi ollut parempi lopettaa Attika samantein ja siirtää ne kaksi delfiiniä ja meidän Särkänniemen pullonokat jonnekkin paljon isompaan akvaarioon, jossa heistä olisi tullut kunnon lauma? Kreikassakin on delfinaariota pyritty sulkemaan, mutta ilkeästi voisin sanoa, että nyt Särkänniemi pilasi senkin.
 
Nämä tunteet ja ajatukset delfiineistä ja tuosta Tampereen vanhasta eläinpuistosta ovat saaneet ajattelemaan itse eläintenkohteluani ja ajatuksiani uudella tapaa. Eläintarhat eivät koskaan ole ollut minusta mielenkiintoisia, mutta kannatan sitä, että niissä pidetään huolta uhanalaisista lajeista. Heille kuitenkin pitää taata isot ja mahdollisimman luonnonmukaiset tilat. Myös pidän henkilökunnan pysyvyyttä tärkeänä. Eläinpuistot ovat minusta kivempia, sillä siellä on vain suomalaisia eläimiä ja niistä esim. tääläiset kaupunkiheput kuten allekirjoittanut oppii ajattelemaan jotain aitoakin. Rehellisesti voin sanoa että lähimmäksi lehmää olen päässyt Särkänniemen Koiramäessa ja esim. siellä koen että eläimiä hoidetaan hyvin. Aitaukset voisivat olla isommat ja lehmien päästä laitumelle, mutta noin muuten delfiineihin verrattuna heillä on varmasti kotoisammat oltavat.

Eläimet sirkuskäyttöön (jota koen delfiiniesitysten olevan), on kiellettävä kokonaan. Se on sitten ihan eri asia, että harrastako koirasi kanssa agilityä, kuin että laittaisit tiikerit vilkuttamaan tassuillaan yleisölle ja heittämään vitosta. Mietin myös paljon sitä, onko soveliasta käyttää eläimiä vaikka elokuvissa? Surullisenkuuluisa Poika ja Ilves tapaus näytti, että vaikka ulkoisesti eläin voi hyvin, hän ei välttämättä kestä rankkoja kuvaussessioita. Ilvestä elokuvassa näytteli Ranuan Eläinpuiston Väinö, joka elokuvan kuvausten jälkeen vain 3 vuotiaana, kiipesi aitansa yli ja hyppäsi suoraan terävään kiveen ja kuoli samantein. Eläinten käyttöä elokuvissa pitäisi vahtia tarkemmin ja mennä enemmän niiden kuin budjetin ehdoilla. Ylipäätänsä villieläimen on parasta olla luonnossa, sen oikeassa elinympäristössä. Lemmikkieläimet ja kotieläimet/maatilan eläimet on sitten ihan asia erikseen.

Tässä on minun rakas kissani. Hänestä pidän hyvää huolta, enkä ressaa häntä turhilla kuljetuksilla tai temppujen tekemisillä, kun hän ei semmoisesta pidä.

Nämä pohdinnat ja ajatukset ovat henkilökohtaista tulkintaani, eivätkä edusta Särkänniemen, Tampereen Kaupungin, Särkänniemen eläimiä hoitavan henkilökunnan, eikä Attlantikan eläinpuiston mielipiteitä.

Lähteitä:
http://longplay.fi/single/vedenvangit
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001248988.html
https://www.facebook.com/SarkanniemenDelfinaarioSuljettava/
https://hermithounds.com/2016/08/28/mita-sarkanniemi-ei-oppinut-delfiineilta/
http://www.tamperelainen.fi/artikkeli/408816-kuollut-viisi-delfiinia-viidessa-vuodessa-animalia-sarkanniemen-delfiineja-ei-saa
http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3336595-sarkanniemen-nasi-delfiinin-kuolinsyyna-maksakirroosi
http://www.sarkanniemi.fi/sarkanniemi/elamyskohteet/delfinaario/
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000001249272.html?ref=rss
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/10/30/suomen-ensimmaiset-delfiinit
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/09/04/ovatko-elaintarhat-elainten-keskitysleireja
http://yle.fi/uutis/syntymasta_kuolemaan__katso_millainen_historia_sarkanniemen_delfinaariolla_on/837678i

Synttärikortteja

Postilaisen tyttärenä olen aina rakastanut postikortteja. On ihanaa kun postilaatikosta tulee oikea kunnon kortti, eikä onnittelun toivotukset ole vaan viestejä puhelimessa. Arvostan postikortteja entistä enemmän näin vanhempana ja tykkään valtavasti katsella niiden kauniita kuvia ja ihania tervehdyksiä ystäviltä.

Suomalaisessa kulttuurissa on tapana lähettää/antaa kortti ystäville jouluna, syntymäpäivänä, matkoilta tai elämän juhlista (häät, valmistuminen, vauvan tulo ym.) Itselleni ei vaadi mitään erikoista syytä korttien lähettelyyn ja usein joku sellainen tulee mukana kun kirjoitan vaikka kirjettä. Postcrossing on kanssa hyvä korttiharrastuksenmuoto, jos ei muuten keksi minne korttejansa lähettäisi. Itse aloitin postcrossingin 12-vuotiaana ja aina välillä vieläkin innostun siitä. En kuitenkaan yhtä paljoa kuin ennen.

Kaikki läheiseni tietää minun rakastavan Tenavat sarjakuvia ja minusta on hienoa, että perinteisten rippiristikorttien ja ylioppilaslakkien seasta olen saanut Tenavat aiheisia kortteja. RippipäiväRessukortti on tädiltäni, Ressu Ylioppilaslakissa serkultani ja viimeisimmän Onnea valmistuneelle sain lapsuudenystäviltäni. Olin todella iloinen tämän viimeisimmän kortin saatuani.

Ylioppilaskortit voi olla muutakin, kuin perus ylppärilakkeja. Näin näytti perhetuttumme, joka väsäsi kortin itse jostain sanomalehden sarjakuvasta, aivan mahtava. Äidiltä sain ylppärikortiksi tuon ihanan suklaakuvan, jossa takana paljasti lahjani: matkan Pariisiin. Kun muutimme avomieheni kanssa uuteen asuntoon, niin sain ystävältäni tämän aivan ihanan Onnea Uuteen Kotiin Muumikortin, josta olin todella liikuttunut. En edes tiennyt, että tälläisiä myydään.  

Lapsuuden aikaiset synttärikortit on usein ihanan värikkäitä, huumoripioisia ja sarjakuva aiheisia. Ylin koirakortti on todella söpö ja tullut aikoinaan perhetuttavaltamme. Sylvesterikortti on varmaan joltain kerhokaverilta, Karvinen ihanalta lapsuudenystävältäni, Miina ja Manu kortti joltain sukulaiselta, sekä huumoripitoinen kivikausikortti toiselta lapsuudenystävältäni. Karvis kortteja omistan enemmänkin, mutta Miina ja Manu kortteja en ole oikein koskaan nähnyt myynnissä. Ne taitaa olla nyt jo aika harvinaisia. Yleensä lapsuuden korttini, nämä jotka on saatu ikähaarukalla 1-10, on ollut jotain tämän tyylisiä.

Nämä kortit on saatu sitten ikähaarukalla 10-14. Bäkkärifani olen ollut silloin, joten mikäs sen söpömpää kuin Bäkkärin pojat pitelemässä sydäntä. Tenavatkortit on kovassa huudossa ollut jo tuolloin ja pidän valtavasti niistä, kaikki varmaan äidiltä saatuja. Tuo reunimmainen murkkukortti on lapsuuden ystävältäni ja se on kanssa omiaan meidän huumoriimme.

 Nykyään synttärikorttini on lähemmäs tälläisiä, itse askarreltuja, hauskoja tai elokuva-aiheisia. Siskoni on tehnyt kaksi ylintä korttia (ihana Rölli kiiltokuva) ja tuon Aristokatit kortin. Alimmat on sitten ystäviltä saatu. Nämä on tullut siinä vaiheessa kun olen täyttänyt 20-jotain.

Viimeisimpiä kortteja on tässä. On kauneutta, haikeutta, jo vähän aikuismaisempaa huumoria, muumeja ja näitä ihania elokuva-tv juttuja. Kakku kortti on äitiltä, Pokémon, Pikku Myy ja Naiset kortti ystäviltä ja Keiju, Lilo ja Muumi siskoltani. Tälläiset kortit tuo minulle todellakin hyvän mielen.

Ystäviltä ei ole kortteja vielä tänä vuonna sadellut, vaikka facebook onkin täyttynyt onnentoivotuksista. Olen syntynyt siinä 6 aikaan aamuyöllä, joten viime yönä niihin aikoihini kun olin töistä palannut, mieheni antoi minulle ihanan synttärilahjan eli toivomiani elokuvia. Näitä on hyvä kattella pitkin tulevaa viikkoa.
 

 

Äiti antoi etukäteen lahjaksi urheiluhousut ja lenkkarit mitä olin toivonutkin ja siskon lahja taasen näkyy tässä viimeisessä kuvassa hänen ja äitini kortin ympäröimänä

Syystuulen tuomia mietteitä

Syksyn alun tuntee siitä, että voi taas laittaa vanhan rakkaan nahkatakin ylle. Se on varma syksyn merkki ja oikea tunne. Aloitin myös kynttilöiden polton iltojen riemuksi ja näin sateisten aamupäivien kunniaksi. Rakastan syksyä yli kaiken, vaikka nyt koen lievää ahdistusta työn ja muu elämän tasapainottamisen kanssa. Niin kuin läheiseni tietävätkin, TKL-teki osaltani kusisen tempun vetämällä yöbussini pois, niin etten enää pääse yöllä töistä tullessani suoraan kotiovelle, vaan joudun kävelemään pysäkiltä sen puolisentuntia. Kyllä hän se muuten menee, mutta kuten varmaan uskotte, se ei ole herkkua puoliviiden aikaan aamuyöllä. Myöskin näin syksyllä olen pettynyt siihen, kun kaikki happeniningit ovat viikonloppuiltaisin, jolloin itelläni on ne ainoat työvuorot. Tämän takia olen  harkinnut alanvaihtoa ja/tai mahdollista opiskelua.

 Kesä tuntui taas menevän hujauksessa ohi, ilman että siitä heti kunnolla nauttimaan. Vaikka aluksi kuvittelinkin, että yötöiden ansioista ehdin nauttimaan kauniista kesäpäivistä, niin jälleen se kaikki tuntui menevän hujauksessa ohi. Päivät meni entistä enemmän siinä, että laskeskelin kelloa ja odotin miestäni palaavan töistä seuraksi. Ehkä tässä onkin se suurin virheeni, en osannut enää nauttia yksinolosta, kun se kerran oli pakollista. Ja meidän ainoa yhteinen aika on illalla, jolloin taas itse valmistaudun töihinmenoon. Pidän nykyisestä työstäni ja siksi nouseekin tämä problematiikka. Kummasta minun on tärkeämpää nauttia enemmän: työstäni vai vapaa-ajastani? Tällä hetkellä tuntuu että työstäni, sillä vapaapäivinä koen syyllisyyttä siitä, etten tienaa sitä vähäistäkin määrää rahaa, mitä voisin saada. Niin kuin äitini on viisaasti sanonut; ei eletä työtä tehdäksemme, vaan tehään työtä elääksemme. Nyt koen eläväni vain puoliliekillä.

 En ole koskaan pelännyt työntekoa, olen aina pitänyt sitä tärkeänä. Se on rytmittänyt päivääni ja parhaimmillaan antanut paljon uusia ulottuvuuksia muihin elämän osa-alueisiin. Näin, kohta 25-vuotta täyttäneenä ja 1/4 elämästä eläneenä jo kuitenkin koen, että olisi jo aika nauttia elämästä. Kokea elämyksiä, nauttia pienistäkin jutuista, eikä antaa kaiken virrata ohi.

 
Uusi tavoitteeni on pyrkiä elämään hetkessä. Olla murehtimatta huomisesta, olla odottamatta.
Olla Nyt

Mieheni hommasi meille uuden jättiläismäisen television, jossa toimii suoraan youtube. Laitoin sieltä juuri The 69 Eyes videotoiston pyörimään, jota kuunnellessani voin totaalisesti rentoutua. Poltan tuikkuja, näen ikkunasta kuinka koivun oksat tuulee. Minulla on Särkänniemeen vielä ranneke, jonka taidan käyttää tänään. Viikonloppuna on syntymäpäiväni ja käydään ravintolassa syömässä. Pian tulee Doria etsimässä elokuva. Sain juuri viime kuun palkkani. Saan lähiviikkoina siskoni vieraaksi. Vaihdoin sänkyyn lakanat. Laitan rakkaan nahkatakkini jälleen ylle ja ihailen oransseja koivun lehtiä. En anna ankeiden ajatusten pilata syksyäni.

The 69 Eyes - Dance D´amour

 

Helsinki, savun ja sumun kaupunki

Viimeksi toukokuussa aloitin kaupunkisarjani, jossa kertoilin luokkaretkestäni Turussa. Jatketaan jälleen kaupungeissa, tällä kertaa kerron kokemuksiani Helsingistä. Helsinki on tälläisen pohjosen plikalle aina vähän kaukainen kaupunki, sillä jotenkin tuntuu, että siellä ei arvosteta muita kuin paikallisia stadilaisia. En tunne ketään paikallisia stadilaisia, joten sillon kun Helsingissä käyn, niin aina on jotain ohjelmaa, suunnitelmaa ja tekemistä mitä olen varta vasten käynyt siellä tekemässä. En ole koskaan laskenut monestikko olen Helsingissä käynyt. Ennen ne oli pitkiä viikonloppureissuja tai vastaavia, nykyään saatan tehdä siellä junalla tai Onnibussilla vain yhden päivän piipahduksen. Tässäpä siis pientä kertomusta mitä teen Helsingissä, silloin kun siellä käyn:

Linnanmäki 

Meillä ei pohjosessa ole mittään huvipuistoja, joten aina jos vähänkin etelämmässä kävi, niin niissä tuli tottakai notkuttua. Powerpark on vanhana työpaikkanani ja Särkänniemi läheisyyden takia tullut tutuksi, joten kyllä Lintsi on vielä minulle aika koskematon. Viimeksi taisin käyä siellä elokuussa 2010. Muistelen suosikkilaitteeni sielläkin olevat kaikki vesilaitteet, koska niissä nyt muutenkin aina viihdyn. Linnanmäen vuoristoradasta taas on itelle jäänyt jopa traumoja. Kun siellä viimeksi olin, niin laitekuskit laittoi turvakaareni todella löysälle ja jo ensimmäisessä laskussa pelkäsin lentäväni laitteesta pellolle, niin löysällä se oli.

Joskus lapsena käytiin Linnanmäellä niin, että siellä oli Barbienäyttely. Siellä tuli tavattua Ken ja Barbie

Ravintolat

Kun en asu paikkakunnalla, niin tietty täytyy aina käydä ulkona syömässä. Helsingissä päädyn usein erääseen tiettyyn kiinalaiseen ravintolaan, joka on aika lähellä elokuvateatteri Orionia. Myös Kampin kauppakeskuksessa olen loistavaa purtavaa saanut eräässä burgerimestassa. Helpoin ja yleisin paikka missä käyn yleensä hesassa syömässä on Forumin alakerrassa. Siellä on monia eri ravintoloita mistä tilata ja kaikilla yhteiset pöydät. Näin koko pöytäseurue saa mieluista ruokaa. Tälläisistä systeemeistä pitäisin enemmänkin ja toivoisin, että tämmöinen ruokamaailma yleistyisi suomessa.

Zetorissa olen käynyt joskus äidin kanssa syömässä. Ei ihan minun paikkani kuitenkaan ollut.

 Shoppailu

En kamalammin välitä ostoksista ja shoppailusta, mutta Helsingissä on pari paikkaa, jossa aina haluan käydä edes piipahtamassa. Ensimmäinen on vaatekauppa Morticia Kampissa. Tämä vaatekauppa myy hyvin goottityylisiä vaatteita, mitä varsinkin harrastin nuorempana. Enää en ole niin genreytynyt, mutta edelleenkin nautin siellä olevien vaatteiden katselemisesta ja hivelöinnistä. Upeita vaatteita sieltä kyllä saa. Muuten olen yleensä kirppisihmisiä ja kirppareiltakin etsin yleensä tavaraa, enkä vaatteita, joten näin ollen Helsingin kirppiksetkään ei minuun oikein iske. Suurimmassa osassa niissä kun on juuri vaatteita. Viime syksynä löysin Helsingistä mitä upeimman elokuvadivarin (jonka sijaintia en kuollaksenikaan tarkkaan muista, suht lähellä Jussi69:n omistamaa baari The Riffiä. Jos tiedätte divarin nimen tai osoitteen niin kertokaa!) Elokuvadivari oli minulle ihan kuin taivas, sillä siellä oli monta riviä pelkkä lasten piirettyjä vhs-kasetteja. Sinne täytyy joskus eksyä uudelleen.

Ylioppilaspukuni ostin aikoinaan Morticiasta

Mikä hylly täynnä videoita

Konsertit

Keikat on nykyään yksi suurin syy, miksi saatan käydä Helsingissä. Sille kun ei mitään voi, että bändit esiintyy mieluummin siellä kuin Tampereella. Helsingissä on tullut nähtyä Children Of Bodom Jäähallilla, Hanoi Rocks Tavastialla kahdesti, The 69 Eyes Virgin Oilissa kahdesti, sekä Neljä Ruusua kerran myöskin Virgin Oilissa. Jokainen keikka on ollut hyvä, mutta tuosta jäähallikeikasta opin kyllä huomaamaan sen, että itse viihdyn paljon paremmin tunnelmallisilla clubi keikoilla, en niinkään suurilla areenoilla. Tavastia ja Virgin Oil on molemmat loistavia keikkamestoja, jossa mielelläni käyn katsomassa bändejä jatkossakin. Muu Helsingin yöelämä ei ole minulle kovin tuttua, The Riffissä kerran piipahdin vain katsomassa paikan, Hard Rock Cafesta ostin paidan ja jossain rautatieaseman lähettyvillä olevassa urheilubaarissa olen pelannut black jackia muutamalla kympillä. Ei sen enempää.

Hanoi Rocks Helsingin Tavastia klubilla

 Elokuvat

Muutaman näytelmän olen Helsingissäkin nähnyt, mutta ei siellä olevat teatterit kyllä vedä vertoja Tampereen näytelmille. Siksi Hesassa käyn mieluummin elokuvissa. Kino Angelsissa olen aikoinani nähnyt Ghiblin pelottavan Henkien Kätkemän ja keskustan Tennispalatsissa Tyttö sinä olet tähden, jonkun Pirates Of The Caribbeanin, sekä jonkun American Pie jatko-osan. Tennispalatsin uusi Scape-konsepti kiehtoo minua kyllä, joten siellä täytyy joskus nähdä jokin elokuva. Tennispalatsi on tunnelmaltaan oikein mukava ja tykkäsin siellä aikoinaan olevasta elokuvatuotteita myyvästä kaupasta Kukunorista. Harmi kun sitä ei enään ole. Uusin ja ihanin elokuvateatteri Helsingissä mihin olen ihastunut on Orion, jossa olen käynyt katsomassa vanhat Disney klassikot Lumikki ja Seitsemän kääpiötä (Matti Raninin dubilla), Tuhkimon (Reino Bäckmanin rubilla) sekä Pienen Merenneidon (Raninin dubilla). Tämä elokuvateatteri on todella kiehtova ja intiimi ja sinne kyllä kaipaan. Lisää vanhoja Disney klassikkoja niin minä kyllä tuun täältä Tampereelta heti sinne.

Pienen Merenneidon juliste Orionin seinällä

Tälläinen on minun Helsinkini. Helsinki aiheista kappaletta en osaa heti valitakkaan, joten pistän siis Helsingin Vampyyrit soimaan:

By the way: sixtareitten livedvd on kuvattu Tavastialla ja levyn nimihän on Helsinki Vampires

Juhannus

Minulla ei ole vielä pitkään ollut juhannusperinteitä. Nykyinen on vasta viimevuosina muodostunut, sekin avomieheni kautta. Ennen ei jotenkin juhannus ollut minun juhlani, eipäs sitä kaupungissa muutenkaan oikein vietetä. Nyt on hyvä, kun avomieheni porukat kutsuvat minutkin heidän nautinnollisiin, perinteikkäisiin juhannusjuhliinsa.

Lastenkirjoissa, joita keräilen ei pahemmin yksittäin juhlita juhannusta, mutta niissä nautitaan kesästä muuten samankaltaisin keinoin. Tässä muutamia kuvia Miinan ja Manun kesän vietosta.

Pupu Tupupunan Juhlapäivät kirjassa esitellään erillaisia juhlia ja sieltä löytyy kyllä komia kokkokin. Sellaisen saan itsekkin lauantai-iltana nähdä.

Mauri Kunnaksen Koiramäessäkään ei juhannuksena juhlita, mutta onhan maatalotyöt sen verran kovia ja sadonkorjuuaika sitten se isompi juhla.

Juhannuksena kesä on kauneimmillaan, senhän tietävät jopa Barbinukkeni.

Action Man ja Barbi samoilevat suomen suvessa

Tämä pariskunta vaihtoi romanttiset juahnnuskihlat

Satoi tai paistoi niin ulkona leikitään

Juhannusta voi juhlia monella tavalla, kuten vaikka järjestää uima-allasbileet

         Nautinnollista juhannusta kaikille                            Videonauhan aikaa lukijoille!

Laura, sua kaipaan

Edellisessä postauksessa käsitelin Laura -kirjasarjan viisi ensimmäistä kirjaa, eli puolivälissä ollaan menossa. Nuissa 5 ensimmäisessä kirjassa kerrotaan Lauran lapsuus ja teineys vuosista, mutta nyt siirrytään kunnolla nuorten maailmaan, kun Laura aloittaa lukion.

Laura ja Akun Tehdas (2002)

Laura on päässyt kaupungin suosituimpaan lukioon eli Akun Tehtaaseen. Samaan opinahjoon päätyvät myös Lauran ystävät tanssipari Niko, touhukas Viljami ja Lauran sporttinen ja vähän hiljainen kaveri Mari. Myös pinko Eilaliina ja Lauran pahin tanssivihollin Tytti päätyvät Lauran kanssa samaan ryhmään. Lauran entinen paras kaveri Jenna ei saanut numeroita nostettua niin, että tänne multimediapainotteiseen opetukseen pääsisi, vaan hän joutuu jäämään luuserien lukioon Kituselle, jonne myös Jennan entinen ja ensimmäinen rakkaus Tauskikin päätyy. Laura tutustuu koulussa uusiin ihmisiin, tärkeimpänä hänen uuteen parhaaseen ystäväänsä Siniin ja Sinin vanhaan luokkakaveriin Nalleen. Kirjassa kerrotaan Lauran hengailuista milloin kenenkin kaverin kanssa ja välillä lirkutellaan jopa isoveli Saken vanhaa tuttavuutta Ilkkaa. Tanssiryhmä Silkkisiivissä Laura jatkaa Nikon kanssa tanssimista, kun Tytti on saanut uuden kavaljeerin Markon. Marko flirttaa Lauralle aina Tytin katsottua muualle ja lopulta uhkailee Lauraa veitsellä. Lauran avuksi saapuu silloin Hönö, joka on Lauralle paljastunut Sinin veljeksi. Tauski kuitenkin pyörii kirjassa ehkä eniten miehistä esillä hänen uuden bänistä Tunnehäiriön takia. Kun Tauski laulaa Lauralle omistetun biisin, Laura on siitä vain tyrmistynyt ja otettu, eikä lainkaan vaivautuneen oloinen. Kappaleen ensimmäinen kuuntelukerta on Kitusen koulun kulttuuripläjäyksessä, jossa Laura saa nähdä kun muutkin kuulee: "Laura-Laura, mut pelasti sun aura-aura" jollotus. Ihan kirjan viimesivuilla Laura alkaa jo pitämään biisistä ja taas innostuu flirtti päälle. 

Akun Tehdas on aika päämäärtön kirja, eikä tässäkään päästä Lauran pään sisälle. Innostus lukioon on kova (jopa luonnottan kova, kuka nyt jaksaa niin innostua lukiosta). Laura heilastelee illat mitkäkin vähän ketä tahansa poikaa ja välillä ihmettelee lukiessakin kuka miehistä oli oikein kuka. Myös Lauran uusi ystävyys Sinin kanssa alkaa todella nopeasti. He tutustuivat Nallen uima-altaassa, mutta lukijalle ei yhtään kerrota, mistä asioista he puhuivat, että löysivät toisensa. Vähän töksähdellen ne vaan ystävystyivät ilman kummempaa syytä, jollei lasketa oman entisen parhaan kaverin menettämistä. Tai ei Laura Jennaa ole menettänyt, vaan heillä ei myöskään ole enää mitään yhteistä, kun Jenna vain kaipailee Englantiin kielikurssilla löytämänsä rakkan Paulin luo. Markon veitsellä uhkailu on liian ylidramatisoitu, mikä tuo lukijalle selvän höynäytetyn olon. Yrittääkö tämä muuttua trilleriksi vai mitä? Hönön hahmo saa vihdoinkin syvyyttä, sillä ensimmäisissä kirjoissa hän on pelkkä tappelupukari. Ikuiseksi mysteeriksi minulle jää Hönön kiintymys äitinsä soittorasiaan, jossa hän selvästi näkee Lauran. Miksi tämä kirja minua välillä vetää puoleensa on Tauskin hahmo, hänelle on tässä selvästi annettu aikaa, mutta siihen ei puututa paljon enempää kuin bändin kautta. 

Laura sydän syrjällään (2003)

 Vuosi on vaihtumassa ja Laura jättää Jennalle hyvästejä. Jenna on muuttamassa Rovaniemelle serkkunsa Irkun luokse ja on keskeyttänyt lukion. Jennan vanhemmat eivät suvainnee tämän lähteä Englantiin, joten toinen vaihtoehto oli maiseman vaihdos jonnekkin muualle. Lauraa vähän kaihottaa Jennan lähtö, vaikkei he enään vuoteen kunnon kavereita ole ollutkaan. Vähän vastahakoisesti Laura lähtee Nallen luokse uuden vuoden bileisiin ja siellä se tapahtuu. Laura "niin järkevä" Koivisto rakastuu ensikerran elämässään tulisesti ja rakkauden kohde on Nalle naapuri Rasse Rikman. Heti juhlien jälkeen Laura stalkkaa Rassea, kuin pahinkin salapoliisi. Rasse on muutaman vuoden vanhempi, ajaa jo autolla ja harrastaa laskettelua. Laura saa Nallelta pihistettyä Rassen porukoiden kotinumeron ja päättää uuttautua tämän elämään Rassen pikkusiskon kautta. Laura on lukenut lehdestä, että Rita Rikman on voittanut palkintoja karatessa ym. muuta kamppailulajissa ja soittaa heille Nuorten radion toimittajana ja pyytää haastattelua. Näin Laura päätyy Rikmanien kotiin ja pääsee tapaamaan Rassen uudestaan. Tämän jälkeen heillä on satunnaisia treffejä siellä sun täällä, muttei mitään pysyvää jota Laura haluaisi. Rasse ehdottaa Lauraa pääsiäiseksi hänen kaveriporukkansa mukaan Leville, mutta eihän vanhemmat siihen lainkaan suostu. Epätoivoisena Laura jopa opettelee laskettelemaan, että voisi edes sillä tehdä Rasseen vaikutuksen, mutta turhahan se on. Kun Laura on opettelemassa laskettelun hurmaa, hän näkee kun Rasse laskee aivan päin puuta ja joutuu sairaalaan. Kun Laura on sinne menossa häntä lohduttamaan, niin kappas, siellähän on Rassen kimpussa joku paljon kauniinpi ja vanhempi blondi. Pikkuveljeltään Mikolta (joka on tapaillut Ritaa tässä samalla) Laura saa kuulla blondi on olleen Rassen vakituinen jo pidemmän ajan, joka vaan nyt oli Helsingissä mallikursseilla. 

Tämä on helposti kaikkein tylsin Laura kirja. Kyllä jokainen meistä varmasti muistaa mitä epätoivoista on tehnyt rakkauden eteen, ne jutut on enemmänkin sellaisia jotka haluaa unohtaa. Kirja loppuu minusta muutenkin tosi tyhmästi töksähtäen tähän, sillä olisin mieluummin halunnut lukea Lauran surullisia jaatuksia, siitä kun tämä tajuaa Rassella olevan toinen. Sellasta itku/katkeruus tekstiä, mieluummin kuin  valitusta "miksei se soita..."tyyliin. Tämä on vaan tosi puuduttava ja tylsä kirja, joka luo myötähäpeää. Lauran pohdinnat, olisiko nyt Rassen kanssa seksuaalisesti on niin hääppösesti kirjoitettu ja kun hetki koittaa, on Lauran järjen ääni todella lapsellisesti kuvattu. Kaiken keskeyttää Rita, joka olisi hahmona kanssa mielenkiintoinen, mutta se suhataan nopeesti ohi. Hellyttävää on se, että Ritan suosikki elokuva on Bambi, kuten minunkin. 

Laura Kesätöissä (2004)

 Laura on saanut kesätöistä paikallisesta retkeilymajasta siivoojana, kun muu perhe on lähtenyt maalle lomailemaan. Aamut kulutetaan mopin varressa ja ärsyynnytään laiskoista työkavereista ja illat vietetään taas kenen miehen kainalossa, joka lähelle sattuupi. Sini, Niko ja Mari on matkoilla, eikä Viljamin kanssa haluta yhdessä aikaa viettää. Jennakin pysyttelee Rovaniemellä uuden rakkaansa Niilan kanssa. Majatalossa Laura törmää muutamaan erikoiseenkin heppuun ja vanha tuttu Terrikin käy siellä piipahtamassa. Tauski on bändeineen hankkinut minipossun, joka kastetaan Imagoksi. Laura nimetään Imagon sylikummiksi. Yhteisten possunkastajaisten jälkeen Laura aloittaa kunnon vispilänkaupan Tauskin kanssa, mutta ei tietenkään piä häntä kauaa. Kesä huipentuu siihen, kun vanhat kielikurssikaverit matkaavat Lauran kaupunkiin, samalla kun perhe palailee lomilta. Isä on todella otettu Lauran kreivi ystävästä Pierrestä ja järjestää koko porukalle mitä uskomattomimman päivällisen. Kesätöistä ansaituilla rahoillaan Laura sitten matkustaa Pierren kanssa Pariisiin ja heidän viinitilallensa. 

Näin siivoojan näkökulmasta Lauran siivoamistahti on ihan mahdoton. Kirjassa kuvataan hänen tekevän todella lyhyitä, noin neljän tunnin työpäiviä. Kun hän vielä työskentelee suurimmilta osin yksin työkaverinsa rauhan mutustellessa munkkeja ja valitellessa jalkojaan, hänen täytyy joko tehdä todella huonoa siivousjälkeä tai sitten retkeilymajassa on todella vähän huoneita ja erittäin simppelit huoneet. Lauran huomaavat huumekätköt on todella onnettomia, ne eivät tuo tarinaan mitään lisää erikseen. Samoin Lauran "työpaikkakiusaaminen" on aika yliliioiteltu termi, sillä tuota ei voi vielä kutsua työpaikkakiusaamiseksi, korkeintaan huonoksi työntekijäksi. On kiva, että tässä kuvataan välillä Lauran vapaa-aikaa yksinkin, mutta edelleenkin on sama ongelma, kuin koko kirjasarjassa. Päähenkilön pään sisään ei päästä. Kaikista ärsyttävin on loppu, sillä emme ehdi samaan lentokoneeseen Pierren ja Lauran kanssa näkemään mitä he Ranskassa tekevät. 

Laura pitää pintansa (2005)

Syksy on saapunut ja Koivistoille on tulossa perheenlisäystä, sillä äiti Kati odottaa pienokaista. Lauraa pelottaa äidin ja pikkuveljien puolesta kun, raskausmyrkytyksestä on puhuttu. Mitä jos äiti kuolee siihen, niin kuka hoitaa poikia? Mikko, 14v on jo niin iso fyysisesti ja omasta mielestään henkisestikkin, ettei tarvi vahtia, mutta pienempi Teemu kaipaa vielä äidin hoitoa. Isäkin tekee pitkää päivää, joten kaikki arjen pyörittäminen on Lauran kontoilla. Samoin lukio on raskasta, Nuorten radio päättyy ja tanssiminen Nikon kanssa puuduttaa entistä enemmän, kun Tytti kiehnää kaiken ajan Nikon ympärillä. Lauran on vaikea keskittyä muuhun kuin äitiin, joten pyöriminen kaverien kanssa jää vähemmälle. Sini onkin ainut, jonka kanssa Laura pystyy jakamaan murheitaan. Tanssiminen Nikon kanssa vie Lauralta jo energiaa, mutta viimeisessä tanssinäytöksessä ennen joulua he saavat kemiansa kohtaamaan, niin että lavalla oikein rätisee. Nallen luona sitten vietetään pikkujoulua ja siellä Laura antaa Nikolle valinnan, ollakko hänen vai Tytin kanssa. Väärinymmärryshän siitä tulee ja Laura kuvataan hävinneenä. Eihän hän tietenkään ennen tajunnut välittävänsä Nikosta, ennen kuin Tytti nyt otti hänet. Joulua vietetään perheen kesken painostavissa tunnelmissa, kun äiti joutuu juhlapyhien jälkeen taas sairaalaan. Isä on Hervottomien keikalla, Teemu kaverillansa yötä ja Mikko lätkäleirillä. Tai niin piti olla; Mikko saapuu leiriltä keskellä yötä hyvin väkivaltaisena, niin että Laura joutuu evakkoon kotoaan. Kenelle mennä pelkissä sisävaatteissa ja lenkkareissa? Sini on matkoilla, samoin Mari ja muut ei niin läheisiä kavereita olekkaan. Laura kävelee paukkupakkasessa Nikon luo, joka on yksin iltaa kotonaan. Aluksi Niko ärähtää Lauralle ja osoittaa jurosti sohvaa, mutta yön edetessä he saavatkin riitansa sovittua ja vihdoinkin tämä pääpari saa toisensa. 

Laura Pitää Pintansa kirjassa päästään vihdoinkin päähenkilön sisään. Tapahtumia on paljon vähemmän kuin ennen, mutta nyt näytetään jopa mitä Laura ajattelee niistä. Tuntuu kuin kirjailija olisi kaikissa edeltävissä kirjoissaan harjoitellut tätä teosta varten, että pääsee syvälle sinne Laura Koiviston aivojen sopukoihin. Harvoin pidän tämän kirjan dialogista, mutta Lauran ja Nikon sovinto ja rakkauden tunnustus on aidon kömpelösti kirjoitettu, niin että se kuulostaa oikealta. Eihän tuollaisessa tilanteessa sanoja muutenkaan helposti löydä, varsinkaan oikeita sanoja. Tässä kirjassa on minusta ihana syksyn tunnelma, sekä Laura haavoittuvassa mielentilassa. Siksi tätä varmasti onkin kiinnostavinta lukea, kun hän ei enää olekkaan se miss täydellisyys, mitä kaikissa aikaisemmissa kirjoissa on ollut. 

Laura, sua kaipaan (2006)

Koivistot ovat muuttaneet juuri omakotitaloon, niin että kaikille riittää tilaa, kun perheeseenkin on saapunut uusi vauva Henni. Laura on loppukesänä matkustanut Nikon,  Viljamin, Marin ja Sinin kanssa Kreikkaan ja yhdessä he muistelevat matkaa pienillä juhlilla. Samoihin juhliin eksyy nälvivä Tutti, sekä Tauski, joka asuu nyt ihan Lauraa vastapäätä. Tauskin bändi on hajonnut, mutta se ei häntä edelleenkään estä unelmoimasta rocktähteydestä. Laura ystävineen valmistautuu ylioppilaskirjoituksiin ja käy autokoulua. Muilla on jo selvät sävelet lukion jälkeen valmiina, paitsi Lauralla. Isoveli Sakke, joka on jo vuosia asunut Saksassa on menossa naimisiin ja äiti Kati on menossa sinne häihin. Laura jää Henni vahdiksi isän ollessa töissä ja tietenkin pienelle tytölle iskee korkea kuume. Laura koittaa sen parhaalla mahollisella tavalla saada laskemaan ja onnistuukin siinä. Hennin kanssa Laura muutenkin viettää aikaa, välillä kirjastossa ja välillä työntämässä vaunuja pihalla. Eräs tyttö utelee Lauralta paljonkin Hennistä ja kirjastossa Laura näkee tämän lukevan lastenkasvatusoppaita. Paljastuukin että tyttö on saamassa Tauskin kanssa lapsen, jota Tauski ei tietenkään halua. Tauski sanookin Lauralle pieleenmenneestä rocktähteydenurasta: "Elämä meni ohi", mikä saa Lauran lopulta hakemaan lääkikseen. Penkkaripuuhia ja ylioppilasjuhlia kuvataan vähäisen, sekä mainitaan viimehetken preppauskurssi, jonka avulla Laura pääsee lääkikseen Tampereelle, jonne he muuttavat yhdessä Nikon kanssa tämän päästessä opiskelemaan viestintää. 

Laura, sua kaipaan on kaiken kaikkiaan koostava teos Lauran elämästä. Kaikki tärkeät tutut hahmot siinä vilahtaa tavalla tai toisella ja omalla tavallaan jokaisen tarina sulkeutuu. Häiritsevin tekijä on varmasti takaisin Lauran muuttuminen täydelliseksi, sillä ylioppilaskokeiden arvosanat on todella hyviä ja ensiyrittämällä lääkikseen on todellinen saavutus. Lauran ihmeellinen halu lääkikseen tulee vain ihan puskan takaa. Vaikka tämä harrasti radiota pitkään, niin siitä kerrottiin luonteva erkaantuminen ja uskon että tanssia Niko ja Laura tulevat jatkamaan, niin tämä haku lääkikseen ei oikein saa mitään muuta pointtia, kuin tuon kerran kun Henni sairasti. Minusta se on vähän luonnotonta. Olisin halunnut Lauralle jonkun ihan muun ammatin ja varsinkin, että se löydetään jotain realistisempaa kautta. Kirja sisältää ajallisesti reilun puolivuotta, mutta siinä kerrotaan tiivistyneesti edellisen kevään ja kesänkin tapahtumat, joten se menee aikalailla luettelomaiseksi. Taaskaan ei päästä kunnolla Lauran sisään, muuta kuin Nikon kanssa punasilla pilveillä kävellessä. Tämä viimeinen osa on tavallaan pettynyt, se on liian laimea aikaisempaan kirjaan verrattuna. Hienoa kuitenkin, että saamme tarinan kaikille hahmoille selvän päätöksen.

Laura ja Jenna tv-sarjassa Laura Kesäleirillä. Tv-sarja pohjautuu Kielikurssilla ja Akun tehdas kirjoihin

En osaa sanoa onko Laura sarja hyvä vai huono. Tartun siihen aina välillä uudestaan, joten jotain nostalgiaa sillä minulle on. Sen lukee nopeasti mikä on hyvä, siinä tapahtuu paljon ei merkittäviä asioita mikä on huono, siinä käydään päähahmon sisällä parissa kirjassa mikä on hyvä, mutta suurimmassa osassa ei käydä mikä on huono. Laura on hahmona raivostuttavan täydellinen, mutta sivuhahmot taas todella mielenkiintoisia. Niistä voisi saada enemmänkin irti. En tiedä, kokeilkaa itse ja kertokaa mielipiteenne. 

Kirjat suosikkijärjestyksessäni:

1. Laura Pitää Pintansa

2. Laura, ystäväni

3. Laura ja Akun Tehdas

4. Rakas Laura

5. Laura Menopäällä

6. Laura sua Kaipaan

7. Laura Kultatukka

8. Laura Kesätöissä

9. Laura Kielikurssilla 

10. Laura Sydän syrjällään

Laura, ystäväni

Innostuin näin kesän aluksi lukemaan vanhoja nuorten romaaneja, joista olen aikoinani tykännyt. Aloitin oikein klassisesta Tuija Lehtisen Laura sarjasta ja oi kuinka minuun valahti muistoja näistä kirjoista. Luin koko sarjan kahdessa viikossa putkeen. Kirjoissa on selvästi omat heikkoutensa ja vaikka sarja oli käsittääkseni aikonaan suosittukkin, niin Lauran vihaajista on netistä löydettävissä Demi.fissä iso keskustelu siitä, mikä näissä kirjoissa mättää. Osan jutuista voin allekirjoittaa, osaa en. Käydään nyt koko sarja kirja kerralta läpi ja lopussa kokoan mietteitäni yhteen.

Laura Kultatukka (1997)

Laura on 13-vuotias tyttö, asuu kerrostalossa isoveljensä Saken, pikkuveljiensä Mikon ja Teemun sekä äidin ja isäpuolensa kanssa. Ihan naapurissa asuu paras kaveri Jenna ja koulussakin he ovat aina yhdessä. Luokkakaveri Viljami on ihan hölmönä Lauraan, jota ei vielä pojat kiinnosta, toisin kuin Jennaa, joka käy ihan kuumana Tauskiin. Tauskia ei kuitenkaan kiinnosta muut kuin oloilu kulmakunnan kauhun Hönön jengissä. Lauraa kiinostaa naapurin Krista Rovion radiotyö ja haaveilee isona sellaiseksi tulemisesta. Myöskin naapurissa asuva, samalla luokalla oleva Terri tyttö hämmentää Lauraa, kun Terri ei vain pidä hänestä.

Laura Kultatukka on aikalailla juoneton kirja, jossa vasta esitellään hahmot. Mitään ei tarinallisesti vielä tapahdu, vaan pyöritään hänen arkisessa reippaan koulutytön arjessaan. Monien mielestä se voi ollakkin tylsää luettavaa, mutta varmaan siksi tämän lukikin pikaisesti läpi yhdessä illassa. Lauran hahmo ei saa vielä oikein persoonaa, toisin kuin jokainen sivuhahmoista, jotka ovat paljon kiinnostavampia. Laura ei kohtaa kirjassa edes vielä oikein minkäänlaisia ongelmia, eikä konflikteja, sillä hänen suurin murheensa on tyyliin rintojen kasvu ja milloin kuukautiset alkaa. Sellaisia ongelmia mitä ite koin joskus 12-vuotiaana. Muilla kirjan sivuhahmoilla tuntuu selvästi olemassa jotain omaa juttua, mutta Lauralla on vain kevyet unelmat radiotoimittajan työstä. Nekin on aika pintapuoliset. Saken konfliktit isäpuolen kanssa ja Jennan onneton rakkauselämä on tässä mielenkiintoisinta. Lauran tunteet Terriä kohtaan on kuvattu kanssa jotenkin "järjen tyhmästi", on haluttu järjellä selittää miksi joku ei tykkää toisesta. Jotenkin tämä ajattelutapa on hyvin naivisti kuvattu.

Rakas Laura (1998)

 Yläasteen toinen luokka on alkanut ja luokalle saapuu uusi poika. Niko on aluksi ärmyn ja ujon oloinen, mutta ihan yhtäkkiä ilman syytä hän uskaltautuukin juttelemaan Lauralle ja pyytämään tätä parikseen tanssiaisiin. Koulussa kun on juuri alkanut tanssikurssi ja tietenkin Laura ja Jennakin on sinne ilmoittautunut. Kurssin päätöstanssiaisissa Laura ja Niko valssaavat yhdessä sen verran tahdikkaasti, että tanssikurssi Silkkisiipien järjestäjä toivookin Lauran ja Nikon alkavan parina harrastamaan kilpatansseja. Niko tupsahtaa Lauran elämään toiseltakin taajuudelta vielä tiheämmin: Laura kuuntelee usein iltaisin paikallista Radio Joentakaista ja menee halpaan radiopilaan, joka lopulta johtaa siihen, että he saavat Nikon kanssa oman lyhyen radio-ohjelman. Laura muuten viettää edelleenkin tavallista koulutytön arkea Jennan kanssa ja tapailee uutta urheilusankari Punkkia (vai oliko se vasta seuraavassa kirjassa? hällä väliä) ja osallistuttaa isänsä onnenpyörään.

Rakas Laura antaa Lauralle jo liudan harrastuksia, mitä ei aiemmassa kirjassa oikein ole. Nikon hahmoakaan ei kamalasti syvennetä, mikä on aika sääli. Muut pysyvät ennallaan, vaikka Sakke muuttaakin tässä jo omaan asuntoon ja hänen hahmonsa aika kirjassa on pienempää. Tämä on edelleenkin kevyttä hömppää, jonka lukee illassa läpi. Kirja kulkee aikajanallisesti puolen vuoden ajan ja mitään isompia huipentumia ei siihen aikaan kyllä mahdu.

Laura Menopäällä (1999)

Lauran isä (isäpuoli) voitti Onnenpyörässä karaokelaitteet ja paljastui intohimoiseksi iskelmälaulajaksi. Lähibaarissa laulukilpailussa hänet sitten huomaa Hervottomat yhtyeen päänokka, joka palkkaa isän tuuraamaan itseään. Laura hinkuisi isän keikalle, muttei tietenkään tajua nätisti pyytää. Tanssi kulkee Nikon kanssa ja yhdessä suunnitellaan radio-ohjelmia. Jennan kanssa ihmetellään naapurin Terrin katoamista ja Laura lähteekin pimeessä pakkasyönä etsimään Terriä lähipuistosta. Sieltä hänet sitten löytää ja hetken ajan tytöt löytää yhteisen sävelen. Lopulta sovitaan, että kolmistaan lähdetään katsoman Lauran isän keikkaa lähikapakkaan kunnolla pukeutuneena. Eihän siitä mitään tule, sisään päästään, mutta tietenkin portsari katsoo 14-vuotiaita tyttöjä pitkään ja Lauran isä huutaa itselleen tyttökuoron Tulipunaruusujen taustalle. Isä lähettää tytöt taksilla kotia ja siellä vaan nauretaan, että mahdoitte olla hassu näky. Muu kevät menee sitten perus arjen ja tanssin ja radion ja poikien kanssa.

Laura Menopäällä on edelleenkin arjen kuvausta, siinä erona että nyt on yksi isompi tapahtuma, mihin sentään valmistaudutaan. Lauran elämään tipahtaa poikia vähän enemmänkin, mutta ei mikään erityisesti. Lauran "poikaystävä" urheilullinen Punkki tulee ihan tyhjästä ja on niin paperinohut hahmo kuin voi olla, hänestä ei saa yhtään mitään otetta. Myös Lauran täydellisyys vähän tulee jo siinä ilmi, kun Laura haluaa olla niin hyvää pataa Punkin perheen kanssa, vaikka Punkin pikkusisarella onkin vakava sairaus. Yhteinen tekeminen Terrin kanssa saa Terrin hahmoa lämpimämmäksi ja läheisemmäksi ja kiinnostavammaksi.

Laura Ystäväni (2000)

 Ysiluokka on alkanut yksin. Jenna on kyllästynyt, kun Laura vähänväliä nälvii tämän ihastusta Tauskiin ja menee nyt jengiin, että saa Tauskin edes huomaavan hänet. Lauraa ahdistaa parhaan ystävän puuttuminen. Vaikka tanssiminen ja radiotyöt Nikon kanssa maistuvat ja vientiä riittää, niin eipä ole kaveria kenen kanssa jakaisi kaiken hauskuuden. Tauski pyytää Lauralta heavybandin cdtä bileisiinsä lainaan, jonka Laura on ostanut Saksasta oikean isänsä ja tämän perheensä luona käydessään (edelliskirjassa). Vastahakoisesti Laura laittaa vedon, saat levyn ja jos se on rikki niin menet Eilaliinan kanssa treffeille. Eilaliina on Lauran luokalla oleva harmahtava, sivistynyt, jopa nörttimäinen tyttö. Tauskin bileissä levy sitten päätyy Jennan käsiin, joka tahalten rikkoo sen, minkä seurauksena Tauski päätyy treffeille. Laura tulee vahingossa Punkin kanssa samoille mestoille ja tuplatreffit on valmiit. Lauraa kuitenkin ärsyttää Jennan norkoaminen jengissä ja pyytää Tauskia tekee asialle jotain. Tauski laittaa ehdoksi, että Laura on hänen treffikumppaninsa ja pakkohan Lauran on suostua, että saa ystävänsä takaisin. Laura tällää ittensä karmean näköiseksi ja he käyvät discossa tauskin kanssa. Siellä flirtti osuu kohilleen, niin että Jennakin tajuaa vihdoin olevansa Tauskille pelkkää ilmaa. Lopulta ystävyys saa taas sovinnon juuri ennen joulua koulun käytävällä.

Vihdoinkin Laurakin kuvataan ongelmassa, miten saada ystävä takaisin? Tämä surullinen, ongelmissa rypevä Laura on niin paljon  mielenkiintoisempaa luettavaa, kun aiemmat touhukkaat arkiLaurat. Päästään katsomaan mitä hän ajattelee, ei pelkästään mitä hän tekee. Tottakai mukana on samat tanssi ja radiotyöt, mutta nekin harmaiden lasien läpi katsottuna. Erikoista kirjassa tekeekin se, kuinka kertojakulma välillä vaihtuu Laurasta Jennaan ja käydäänpä yhdessä hetkessä myös Terrin pään sisällä, sillä Terrihän Jennan jengiin houkutteli. Terrin ja Lauran keskustelu kauppakeskuksen vessassa onkin se pointti, mikä tekee jopa vähän myötähäpeää päähahmolle: tämä vihdoinkin tajuaa itsekkin olevansa epätäydellinen, kun ei aina osaa ottaa muita huomioon.

Laura kielikurssilla (2001)

Laura ja Jenna ovat taas ystäviä, ainakin melkein. Ei sitä mitä viime kirjassa saatiin rikottua enää saada samalla tavalla kokoon kursittua. Peruskoulu on nyt molemmilta päättynyt ja porukat päästävät tytöt Englantiin kielikurssille. Laura, joka koulussa on kovan oppilaan maineessa on tietenkin lahjakas englanissa ja pääsee parempaan ryhmään mitä Jenna, jonka koulunumerot laskivat talven jengissä ollessa. Molemmat tutustuvat kurssilla uusiin ystäviin ja Laurakin huomaa, että Jenna ei ole enää samanlainen kuin ennen. Jenna rakastuu Englannissa palavasti vanhempaan Pauliin, kun taas Laura innostuu loppukirjaa kohden Ranskalaisesta Pierrestä, joka on häntä vuoden nuorempi.

Kielikurssi on täynnä puuhailua siellä täällä ja lista uusista ihmisistä, joihin osa Laura tutustuu ja osa menee ihan ohi. Lauran elämään myöhemmin jäävät ainakin Kaunialainen Viivi ja Hollantilainen Mejse, mutta kummankaan hahmoista ei jää lukijalle oikein mitään. Lauran ajatuksia ei kirjassa kamalasti kerrota, ainoastaan inhosta Paulin ja Jennan sutinaa kohtaan, sekä paineesta että voiko ihastua itseään vuotta nuorempaan ranskalaiseen kreiviin, joka on hassu ja söpö ja suloinen ja mukava, mutta muistuttaa ihan koiranpentua.

Laura tv-sarjan tunnus

Tässä on viisi ensimmäistä Laura kirjaa. Näitten kirjojen jälkeen Lauran esi-teini jutut muuttuu enemmänkin nuortenkirjoiksi ja vähän syvällisemmiksi. Kolme ensimmäistä kirjaa näistä muodostavat minusta selvän kombinaation Lauran maailman kertomisesta lukijalle. Laura Ystäväni kirja on selvä käännekohta, jossa vihdoinkin pääsemme päähenkilön sielunmaailmaan ja siksi se onkin näistä alkupään kirjoista selvä suosikkini. Kielikurssilla tuntuu taas olevan välityö, joka ei liity oikein mitenkään mihinkään, mutta kuin etäistä jatkoa Jennan ja Lauran erkaantuvuuden tunnetta. Tulevissa kirjoissa Laura siirtyykin sitten lukioon ja kokee ihan oikeitakin ongelmia, ainakin välillä.
Näistä kerron sitten seuraavassa postauksessani ja varmasti jossain vaiheessa otan nuo Laura tv-sarjatkin käsittelyyn.