Levottomat jalat

Hassisen Koneen Levottomat Jalat on itselleni ollut aina suht tuttu kappale. Vaikken ole mikään urheilijatyyppi, niin olen aina tykännyt kävelemisestä ja kyllä koen, että itellänikin on vähän väliä levottomat jalat. 

Siksi tämä seuraava kokemus, joka tapahtui torstaiaamuna, sai minut todellakin säikkymään. 

En tuntenut jalkojani. Ollenkaan.

Ihan tosi. Heräsin torstaiaamuna sinä puolikuuden maissa, kun Börre naukui. Kävin veskissä ja takaisin sänkyyn jatkamaan unia. Ihmettelin sänkyyn päästyä oloani, ihoa kutitteli ja koko kehoa pisteli. Käsiä en saanut liikkeelle ja uudelleen en nukahtanut. Kun kello soi siinä seittemältä, niin nouseminen oli hankalaa. Pääsin jotenkin käsien avulla istuma-asentoon, mutta jaloissa ei ollut mitään tuntoa. Kun koitin liikuttaa, niin mitään ei tapahtunut. Ajattelin vain että voi MÄLSÄ! Ensimmiänen yritys nousta päättyi kontilleen lattialle. Toinen yrtiys oli kaatuminen sänkyyn. Sitten ei auttanut kun pyytää apua. Avomieheni auttoi pukemaan housut ja sukat ja lopulta saattoi minut sohvalle. Olin työterveyteen yhteydessä, että mitähän tässä kuuluisi tehdä, kun en pääse mihinkään liikkeelle. Ainoa keino oli soittaa 112. 

Ambulanssn odottamisessa koitin saada koipia toimimaan. Pari kertaa pääsin ylös käsillä tasoista tukien, mutta askeleihin ja pystyssä pysymiseen ei mitään voimia, joko kaaduin takasi tuolille tai niinkuin lopuksi, lattialle. Ensihoitajat kun saapui paikalle niin kyseltiin kaikkea, mitattiin verenpainetta ja kuuemtta ja ei mitään ihmeellistä. Ei muutaku pyörätuoliin kyytiin ja lanssilla Acutaan. Olin paikalla yhdekäsn maissa ja otettiin veri- ja virtsanäytteitä, mutta muuten, ei mitään. Siinä makoilin sängyllä vain odottaen ja odottaen ja odottaen. Kännykän akku alkoi jo lopumaan loputtomasta pasianssin peluusta ja fb;n selailusta. Koitin liikutella jalkojani, ja pikkuhiljaa alkoi tunto palautua. 12 maissa pääsin jo seisomaan ja jonkin aikaa siitä itse kävelemään vessaan. Mutta mitä, odottelu vaan jatkui ja jatkui. Siinä vajaa kolmelta sain lääkärin paikalle, 6 tunnin odottelun jälkeen. Lopputulos; ei tiedetä mistä tämä jalkojen tunnottomuus johtui. Kokeet normaaleja, ja lääkäri soitti ms-hoitajalleni. Hän sanoi, että "Ei tämä ms-tautiin voi liittyä, kun noin nopeasti tunto palasi!" Sinä vaiheessa alkoi itellä mennä hermo. 

Jos et oikeasti itse ole kokenut jotain tuntemusta, niin silloin on turha tulla pätemään vaikka kuinka olisit Pirkanmaan tai koko maailman paras lääkäri. Kyllä nämä nimen omaan ovat taudin oireita. Soitin seuraavana aamuna itse neurolle, joka kuvaili; "Kyllähän nämä oireita on, mutta ei pahenemisoireita." Minä en kysynyt onko pahenemisoireita, vaan että ylipäätänsä syy siihen, miksi en yhtäkkiä voi edes kävellä, johtuu tästä saatanan Mälsästä! Sen puhelun aikana lähti oma neurologi vaihtoon ja hyvä niin. 

Mitä tästä seikkailusta opimme? Jokaisella on oikeus ja kohtuus vaihtaa lääkäriä, sillä luottamus on tärkeää. Se on sama kuin hyvän gynegologin tai hierojan löytö; huonolle et halua mennä uudestaan ja kun löytää sopivan, niin siitä ei halua päästää irti. 

Toiseksi; muistaka rakastaa jalkojanne. Jalat nauttii pitkistä suihkusta, saunasta, jalkakylvystä, hieronnasta, makoilusta, mukavista kengistä, istuvista housuista, joulusukista ja kauniin musiikin tahdissa tanssimisesta.

Jaloille pitäisikin useammin sanoa: "Ei haittaa koipeni, vaikka olette levottomia. Rakastan teitä slti"

"Katselin kuvaa sun jalasta ja aattelin soittaa" Sanoo Inkku Inkun Päivkirjassa, kun katselee kuvaa isänsä jalasta. Aivan mahti sarja muuten! Tämä pitäisi katsoa uudestaan ja kirjottaa siitä Elokuvalippuihin.